AJANKOHTAISTA, YLEINEN |

Blogi: Mikä riittää?

Lentoaseman kahvio on jo aloittanut joululaulujen soittamisen, kun pysähdyn lukemaan lehdet työmatkalla marraskuisena arkipäivänä. Tähän aikaan vuodesta muistelen teinivuosiani, jolloin ympäristöjärjestöt julistivat vietettäväksi Älä osta mitään -päivän marraskuussa, joulukatujen avaamisen kynnyksellä.

”Muistithan ostaa sähköisen nenäkarvanpoistajan”, julistivat kampanjajulisteet joulukiireiselle ostoskansalle, pilke silmäkulmassa ja kulutusyhteiskunnalle ivaillen. Nuo julisteet muistuttivat elämänarvoista, jotka pohjimmiltaan perustuvat johonkin muuhun kuin rahan ja tavaran haalimiseen. Missä menen nyt, päälle kolmikymppisenä? Ajattelen edelleen niin, että rakkauden ja läheisyyden osoittamiseen ei tarvita taloja ja tavaroita. Kuitenkin yltäkylläisyys ympärillä on noista 90-luvun vuosista vain lisääntynyt. Ehkäpä ajatus siitä, että ihmisen arvo ei ole rahasta ja menestyksestä kiinni on salakavalasti muuttunut hieman harvinaisemmaksi.

Päivän uutisotsikoissa vyöryy maailman pauhu ja planeetan itku. Hiljakkoin pidetystä ilmastokokouksesta kertovan uutisen ääressä mietin oma arkeani. Totuuksien katsominen silmiin satuttaa. Oma mukavuudenhaluinen elämäntapani on omalta osaltaan osallisena maailmanlaajuiseen epäreiluun tapahtumaketjuun, jonka toisessa päässä trooppiset saaret hautautuvat veden alle asukkaineen ja eläimineen. En edes kehtaa ajatella, millaiselta pröystäilyltä työmatkalentämiseni ja kertakäyttömukista juotu kahvini saattavat vuosikymmenten päästä vaikuttaa. Vaikka kuinka tahtoisin muuta, oma elämäni kietoutuu järjestelmiin, jotka ylläpitävät eriarvoisuutta ja kärsimystä. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että ilmastonmuutos liittyy pelkästään savupiippuihin ja poliitikkoihin, en voi. Myös minun teoillani ja tekemättä jättämisilläni on merkitystä.

Kirkon elämässä ei vielä tällä viikolla vietetä joulun odotusta tai valon juhlaa. Ollaan tuomiosunnuntain pimeydessä. Jo 2000 vuotta olemme lukeneet ohjelmanjulistusta nälkäisten ruokkimisesta ja kodittomien kutsumisesta omaan kotiin. Täydellistä tasa-arvoa ja sovintoa emme silti ole onnistuneet luomaan.

Tuomiosunnuntain kutsu itsetutkiskeluun on kutsu elää paremmin. Mutta se sisältää myös välähdyksen siitä täydellisyydestä, johon ihminen ei yksin pysty: jossain kajastaa parempi maailma. Se on seisomista vuoren huipulla, jonka toisella puolella näkyy meidän epätäydellisyytemme ja toisella puolella Jumalan täydellinen rakkaus, lohtu ja lämpö.

’Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’  (Matt. 25:25–45)

Teksti: Minna Mannert

Lue lisää
Arjen voimasanoja -blogi
Blogi: Se on pian sovitettu
Blogi: Kaiken vaivan arvoista