AJANKOHTAISTA, KOHTAAMISIA |

Blogi: Sukupolvien mittainen toipuminen

Mummoni jäi sata vuotta sitten isättömäksi, koska viha jakoi kansan kahtia ja sai ihmiset tekemään hirveitä julmuuksia.

Mummoni elämä kesti 105 ja puoli vuotta. Hän ei ollut koskaan noussut missään tilastoissa erityisesti esille, mutta viimeisenä elinvuonnaan kolme vuotta sitten tilanne muuttui. Hän oli kuollessaan yksi Suomen vanhimmista ihmisistä.

Kun viimeisen kerran pystyimme juttelemaan kunnolla, hän oli vihainen. Miksi muut saivat lähteä, mutta hänen piti kohdata aina vain uusi aamu sairaalan ankeudessa lähes kuurona ja sokeana!

Kun mummoni syntyi, Suomi oli vielä Venäjän autonominen suurruhtinaskunta. Itsenäistymisestä hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, vaikka olikin jo tuolloin kouluiässä. Pikkutytön maailmaan Suomen irtautuminen tsaarivallasta ei tuonut mitään uutta ja mullistavaa. Leikit jatkuivat samoina kuin ennenkin.

Sen sijaan seuraava vuosi oli ikimuistoinen. Sen tapahtumat olivat viiltäneet mummoni mieleen sellaisen haavan, että arpi näkyi vielä vanhuksenakin. Hän puhui asiasta vain, jos sitä häneltä kysyttiin: Eräänä iltana vuonna 1918 perhe oli viettämässä pienessä mökissään normaalia koti-iltaa, kun ovesta tuli kaksi miestä, jotka käskivät isän laittamaan takin päälleen ja lähtemään heidän mukaansa. Kun muu perhe aamulla heräsi, isä oli edelleen poissa. Mummoni lähti ulos ja löysi isänsä sarkatakin ison teloituskuopan reunalta läheltä kotia.

Tuosta takista olen kuullut paljon, sen ruutujen yksityiskohdista, kankaan lämpöominaisuuksista ja sen myöhemmistä käyttötarkoituksista lasten peitteenä.

***

Vuoden 1918 oikeasta nimestä on kiistely Suomessa nyt sata vuotta. Kun 1990-luvulla olin töissä Yleisradiossa Tänään Iltapäivällä -lähetyksen juontajana, muistan kerran puhuneeni suorassa lähetyksessä sisällissodasta. Lähetyksen jälkeen sain kuulla vanhemmalta kollegalta, että nimitys ei käy. Yleisradiossa voi käyttää vain termiä ”vuoden 1918 traagiset tapahtumat”.

Oman sukupolveni edustajana opin ymmärtämään, miten vaikeasta asiasta on kysymys. Ja miten pitkät lonkerot asialla on.

Mummoni toisti koko ikänsä sitä, kuinka hänen isänsä ammuttiin punaisena, vaikkei sellainen ollutkaan – sen enempää kuin valkoinenkaan. Hän oli yksi niistä lukuisista suomalaisista, jotka halusivat pysytellä vihanpidon ulkopuolella. Mutta kun kansakunta on jakautunut kahtia, jokainen tulee sijoitetuksi viivan jommallekummalle puolen. Tahtoi sitä tai ei.

En huomannut mummossani koskaan minkäänlaista katkeruutta. Sen sijaan kuulin lukuisia kertoja hänen muistuttavan siitä, miten tärkeää on tehdä kaikki mahdollinen, ettei vastaavaa tapahdu enää. Sitä samaa sanoisi mummo tänäkin vuonna: Me hyvät ja nuo toiset pahat –ajattelu on vaarallista. Siitä tulee vain sotaa.

”Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme.”
(Room. 14:19)

Teksti: Tiina Makkonen

 

Lue lisää
Arjen voimasanoja -blogi
Kun käteni eivät riitä
Älkää unohtako
Hyvää huvikseen
Itseä etsimässä
Ajatuksia lasimaljassa 
Mitä me tarvitsemme?