AJANKOHTAISTA, BLOGI |

Blogi: Niin kauan kuin maa pysyy

Juice Leskinen toi eräältä tuhlaajapojan retkeltään tuliaisena laulun Viidestoista yö. Toiset pitävät Viidennentoista yön sanoja ja sävelmää Leskisen tuotannon helmenä. Toisissa laulu herättää vastenmielisyyttä. Niin tapahtuu yleisemminkin, kun joku tapahtuma tai asia koskettaa tunteita. Harvoin tunteet osoittavat yhdenkään ihmisen mielessä kaikki samaan suuntaan.

Jos osaisin tehdä lauluja, laulaisin tänä keväänä haikean laulun nimeltään Kolmaskymmenes kevät. Kolmekymmentä kevättä on kulunut siitä, kun keskellä lamaa ostimme vanhemmiltani äitini suvun pikkutilan. Edellisenä syksynä olin eräiden sattumusten kautta päätynyt  maatalousoppilaitokseen opiskelemaan iltaisin ja vapaapäivinä viljelyn alkeita. Unelmoin elämäntavasta, jossa yhdistyisivät pappeus ja teologian opiskelu, ekologisesti kestävän elämäntavan etsintä ja jollakin tavoin myös käytännön ekumenia. Nuoren miehen idealismia, saattaa jälkeenpäin todeta. Siitä huolimatta unelmat saattava toisinaan toteutua hyvin käytännöllisesti. Se ei tarkoita välttämättä vaivatonta elämää.

Kolmeenkymmeneen vuoteen kuutamoviljelijänä on sisältynyt Suomen EU-jäsenyys, lukemattomia hetkiä varikolla vanhoja maatalouskoneita korjaten, ahdistusta taloudesta, ja EU-papereista, stressiä viljelytarkastuksista, monenlaisia hankkeita maaseudun kehittämiseksi, kyläkoulun lakkauttaminen, isompien lasten aikuistuminen ja heidän muuttonsa kotoa.  Suomen jäsenyys Natossa näyttää kolmantenakymmenentenä keväänä jo lähes varmalta. Yksi avioerokin näihin vuosikymmeniin on osunut omalle kohdalla, niin myös uusi avioliitto ja isäksi tuleminen uudelleen vielä ikämiehenä.

Yli sukupolvien ulottuva toivo

Tänä keväänä katselen surua tuntien ukrainalaisia viljelijöitä. Miehistä suuri osa on rintamalla. Venäläiset ovat paikoin ryöstäneet kylvösiemenet ja koneet. Viljelijöiden vehnän ja auringonkukan siementen sijaan hyökkääjä on kylvänyt peltoihin pommeja ja rautaromua. Kun kevät tulee, mutta touot jäävät tekemättä, ahdistuksen tunteessa on jotain sukupolvien yli kulkevaa. Ikään kuin luonnon kierto ja ihmisen tehtävä viljelijänä ja varjelijana menisi rikki.

Yhtenä aamuna havahdun Raamatun lukukappaleeseen, jossa sanotaan: ”Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan.” Virke on Vanhan testamentin Jesajan kirjasta. Mietin sanojen vertauskuvallisuutta. Elämääni on kolmenkymmenen vuoden aikana iskenyt muutama rankkasade, ja monta purevaa tuiskua. Niiden jälkeen elämä on kuitenkin jatkunut, mutta jotenkin toisenlaisena. Omat vastoinkäymiset kuitenkin kalpenevat ukrainalaisten hädän rinnalla. Silti – yhden ihmisen mittaisissa tai kansojen kokoisissa ahdingoissa toivo suuntautuu lopulta Häneen, joka luo myrskyn jälkeen uutta ja saa hävitetyn maan vähitellen jälleen versomaan.

Kylvö ja korjuu eivät lakkaa

Mieleen nousevat toisetkin sanat. Ne ovat Vanhan testamentin alkusivuilta suuren tulvan jälkeen: ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” (1. Moos. 8:22) Jo muinoin ihmiset ovat tunnistaneet, että todellisuuteen on punottu yhä uudelleen toistuvia tapahtumakulkuja, esimerkiksi vuodenaikojen vaihtelu, ja vuorokauden toistuvat hetket aamun sarastuksesta yön pimeyteen. Yöt, päivät, kesät ja talvet jatkavat kiertoaan niin kauan kuin itse maapallokin. Ensimmäisenä tuossa iäti jatkuvassa, elämää ylläpitävien ilmiöiden kierrossa mainitaan kuitenkin ihmisen oma toiminta – kylvö ja korjuu. Maan viljeleminen on aina, sukupolvesta toiseen tulevaisuuden ammatti – myös Ukrainassa. Viljely jatkuu ihmisen tehtävänä yhtä kauan kuin elämä ja ihminen maapallolla.

 

Juha Tanska

Hiljaisuuden Ystävien toiminnanjohtaja