AJANKOHTAISTA, BLOGI |

Blogi: Kenen ääni kantaa? 

Kolme karitsaa kivellä

Aamurutiineihini kuuluu lokakuusta toukokuulle lampaiden ruokkiminen. Laidunkaudella lampaat etsivät ruokansa niityltä tietysti itse. Lisäksi pitää olla saatavilla raikasta vettä.  

Yhtenä toukokuun aamuna menin tapani mukaan viemään lampaille heinää. Kevät oli niin pitkällä, että lampaat olivat päässeet jo monta viikkoa sitten jaloittelemaan ulkoilutarhaan ja sen yhteydessä olevaan pieneen metsäsaarekkeeseen. Mutta sinä aamuna tarha oli tyhjä. Kutsuin, ja hetken päästä metsiköstä kipitti yksi lammas. Se hätääntyi huomatessaan olevansa yksin. 

Lammas meni lampolan ovelle ja mäkätti äänekkäästi. Yhtään lajitoveria ei ilmestynyt ovelle. Se mäkätti uudelleen. Hetken päästä karkulaiset juoksivat nurkan takaa kovaa vauhtia aidankulmalle ja pujahtivat verkkoaidan liitoskohtaan puskemastaan aukosta yksi kerrallaan takaisin jaloittelutarhaan.  

Yksi karanneista kuitenkin juoksi ohi eikä osannut tulla toisten jäljessä. Se jäi huutamaan vaativasti tarhan ulkopuolelle. Minun piti hypätä aidan yli tarhaan, aukaista verkkoa lisää ja päästää viimeinen eksynyt lammas toisten joukkoon. 

Tilanne taisi selvitä parhain päin. Sillä jos olisin mennyt heti tarhaan ja alkanut etsiä ja huhuilla kadonneita itse, todennäköisimmin ne olisivat juosseet entistäkin etäämmäs. Kun lajitoveri kutsui karanneita niiden omalla ”lampaankielellä”, kaikki kadonneet tulivat melkein saman tien takaisin. Vain yksi tarvitsi teknisesti vaativampaa apua, lampuria, joka osasi suurentaa verkkoaidan aukkoa niin, että viimeinenkin mahtui aukosta sisään. 

Seurakuntaelämässä näytti pitkään toimivan sama periaate kuin lampailla.  

Kun tutut ihmiset, naapurit, ystävät, sukulaiset kutsuivat erityismessuun, raamattupiiriin, kirkkokonserttiin tai tutustumaan retriittiin, tutun ihmisen sanat tutulla kielellä ja puheenparrella olivat yleensä vaikuttavampia kuin virka- ja työroolissa lähetetyt kutsut.   

Näin on edelleen, mutta samalla muutos on nopea. Tänään näyttää toisinaan, että laumasta on tallella enää yksi ja yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta on kadonnut. Eikä juuri kukaan tahdo nykyään olla lammas. Mielikuvaan sisältyy kai jotain vähättelevää tai ihmistä typistävää. Vaikkemme ole lampaita, liittyminen toisiin on useimmissa ihmisissä voimakas perustarve myös tänään. 

Yhteisöllisyys koetaan tänään yhä suuremmin joukoin sosiaalisessa mediassa. Siksi tämän ajan paimenet tarvitsevat perinteisen sauvan lisäksi myös älypuhelimen, sometaidot ja kyvyn työskennelle osana verkostoja. Tämän ajan paimen tarvitsee luottamuksen siihen, että yhteisössä on niitä, jotka tahtovat auttaa häntä, sillä solidaaristen lauman jäsenten viesti verkkoympäristössä on vaikuttavampi kuin paimenen oma kutsu.   

Paimenkaan ei ole tarpeeton. Hänellä on erityistä osaamista vaikeita tilanteita varten. Hän tukee, voimaannuttaa ja kuuntelee heitä, joiden ääni kantaa viestinnän kentällä paremmin kuin paimenen oma ääni. 

Teksti ja kuva: Juha Tanska 

Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja 

Avainsanat: , , , , , ,