AJANKOHTAISTA, YLEINEN |

Blogi: Mitä me tarvitsemme?

Tapasin viime viikolla entisen työkaverini, joka on ollut viime vuodet luostarissa. Hän kertoi, että helpointa munkiksi ryhtymisessä oli luopua omaisuudesta.

Ennen ryhtymistään munkiksi mies haaveili luostarielämästä vuosia.  Oli jano päästä rauhan ja olennaisen äärelle, syrjään levottomana vellovan maailman pyörteistä.

Kun työkaverini oli irtisanoutunut vuosia sitten, kahlasin pöydän kulmaan jääneitä viimeisiä paperipinoja. Vanhimmat avaamattomat kirjeet olivat seitsemän vuoden takaa. Sain konkreettisen todisteen siitä, että maallinen elämä ei todellakaan ollut enää aikoihin kiinnostanut.

Kävin katsomassa miestä muutama vuosi sitten luostarissa. Hän vaikutti vilpittömän onnelliselta. Aamuheräämiset tuntuivat vaikeimmilta. Päivät alkoivat aina samalla tavalla, kun kirkon kellot kutsuivat varhain ensimmäiseen jumalanpalvelukseen.

Päivät mies touhusi luostarin alueella muiden asukkaiden ja vieraiden joukossa, illalla hän vetäytyi omiin oloihinsa yksityiseen keljaansa. Hän kertoi, että nyt oli aikaa kuulostella itseään, lukea ja katsella ajan halkeamia patinoituneessa seinässä. Elämä oli paljon vähemmän yksinäistä kuin kotona pääkaupunkiseudulla.

Munkkina hän oli saanut ihan uuden nimen. Yritin pitää sen mielessäni, kun juttelimme – etten vahingossa lipsauta entistä nimeä. Kun olin lähdössä, halasin totuttuun tapaan. Myöhemmin mietin, olisikohan se ollut sallittua.

Joka tapauksessa olin vilpittömän iloinen hänen puolestaan, vaikken itse alkanutkaan haaveilla luostariin vetäytymisestä.

Mies oli luopunut vapaaehtoisesti maallisesta omaisuudestaan ja sen tavoittelusta. Hän kertoi, että otti mukaansa vain muutaman kirjan ja joitain vaatteita. Se oli vapauttavaa, kaikki downshiftaajat kertovat samaa.

Kun tapasin miehen viime viikolla, hänen elämässä oli tapahtunut taas uusi suuri käänne. Hän oli vastikään muuttanut takaisin Helsinkiin ja ostanut yhden uuden lipastonkin. Luostarissa ei ollut konsertteja eikä elokuvia. Niitä ilman joutui luopumaan liian paljosta. Myös toisen ihmisen ihon lämmöstä.

Joulua edeltävää paastoaikaa hän viettää kuten luostariaikanakin. Hän haluaa keskittyä miettimään, mitä oikeasti tarvitsee – ja toimia se mukaisesti. Jos jotain jää yli, sen voi antaa jollekin toiselle, joka tarvitsee sitä enemmän.

”Missä on aarteenne, siellä on myös sydämenne.” Luuk. 12:34

Teksti: Tiina Makkonen

Lue lisää

Arjen voimasanoja -blogi
Miesopiskelija naisten lukutaitoryhmässä – lukutaito on suuri unelma
Älkää unohtako
Mikä riittää