AJANKOHTAISTA, BLOGI |

Blogi: Orjantappuraa, sudenhetkiä ja muutama totuuden torvi

Susi katsoo metsästä

Tänä keväänä ilmestyy Luukkaan evankeliumi selkokielellä sekä Evankeliumit inarinsaameksi. Haastattelin inarinsaamen kirjakielen kehittäjää, lehtori Marja-Liisa Olthuisia ja Selko-Luukkaan työryhmää ohjannutta Seppo Sipilää aiheesta kesäkuussa ilmestyvää Piplialehteä varten. Kysyin, miksi Raamattua käännetään näin pienille kielille? Millainen tarve on näiden käännösten takana?

Lämmin, kotoisa kieli

Olthuisilta saamani kuva inarinsaamen käyttöyhteyksistä oli lämmin, suorastaan kutsuvan kotoisa. Inarinsaamea on käytetty perheen ja suvun piirissä. Kielessä on sanoja, joita emme suomeksi tunne: muun muassa erilaiset ilmaisut äidin tai isänpuoleisille tädeille.

Kotoisille käyttöyhteyksille epätyypillistä sanastoa piti tässäkin raamatunkäännöksessä keksiä, kuten aina kaikkiin käännöksiin. Opin, että myös klassinen orjantappura on Agricolan keksimä uudissana. Oikeastaan kyseessä on piikkipensas.

Sykähdyttävintä oli kuitenkin kohdata vakaumus, jolla raamatunkäännöstyötä tehdään. Inarinsaamen puhujia on noin 500. Silti sen puhujat eivät ole valmiita kuoppaamaan kieltään. He kokevat tarvitsevansa omakielisen Raamatun jumalanpalveluselämän pohjaksi. Kielen tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta.

Myös selkosuomen tarve on kasvussa. Selkokeskuksen arvion mukaan jopa 11-14% suomalaisista tarvitsee selkokieltä. Selkokielen tarve kasvaa mm. väestön ikääntymisen, maahanmuuton sekä nuorten heikkenevän lukutaidon vuoksi. Reilusti yli kymmentä prosenttia suomalaisista ei saa sulkea Raamatun sanomasta ulos.

Mutta mistä tarve ylipäätään äidinkieliseen Raamattuun nousee? Onko tarve kuinka syvä?

Tekstissä näet itsesi

Jos ainoastaan massa ratkaisisi, silloin tietysti mennään suuren ehdoilla. Me suomenkieliset olisimme voineet lukea pitkään kiltisti entisten valtamaidemme ruotsin- tai venäjänkielistä Raamattua. Jotain olennaista tuntui kuitenkin puuttuvan.

Totta sekin, että lapset ja nuoret pelaavat ja katsovat nykyisin mieluummin videoita kuin lukevat. Onko äidinkielisen tekstin tarve siis jotenkin katoamassa? Puhutaan kuvan ajasta, englanninkielen murskaylivoimasta akatemiaa myöten.

Teknisessä mielessä tarve äidinkieliseen tekstiin on aina olemassa: kuten jokainen vieraskielisiä käyttöohjeita silmäillyt tietää, omakielistä ohjetta kaipaa aina kun asiat menevät vaikeiksi.

Pinnalta katsoen lukeminen saattaa näyttää varsin tekniseltä toimitukselta. Eikö omakielisen Raamatun tarvetta poistaisi parhaiten uuden kielen opettelu?

Tutkimusten mukaan lukemisessa on kuitenkin kyse myös muusta kuin tekstin järkiperäisestä erottelusta: suorastaan arvojen ja tunteiden mannerlaattojen liikkeestä. Lukija näet sijoittaa lukemaansa oman sisäisen maailmansa, täyttää ”rivien välit”.

Sama projektioksi – syvemmässä mielessä transferenssiksi eli tunteensiirroksi – kutsuttu ilmiö tunnetaan psykologiasta: ympäristössä havaittuun siirretään omaa aate-, arvo- ja tunnemaailmaa. Jotkut havaitsevat kyseisen ilmiön muita paremmin. Toiset taas eivät tunnista taipumustaan värittää omaa todellisuuttaan lain.

He, jotka eivät ole koskaan havainneet eroja yksilöiden välillä – tai jos ovatkin, uskovat kuitenkin olevansa yksin oikeassa – voidaan kutsua hyväntahtoisesti vaikkapa totuuden torviksi.

Suorat otteet

Totuuden torvien mielestä paras tapa lähestyä esimerkiksi Jumalan valtakunnan tulemista on, että siitä saarnattaisiin mahdollisimman kiihkomielisesti ja selkeästi.

Kuitenkin esimerkiksi surulliset ihmiset tunnetusti kaihtavat kaikenlaista melua. Surevat tyypillisesti vetäytyvät tykkänään omiin oloihinsa, jos heidän lähellään pannaan mutkat suoriksi.

Eli ainakin surevia varten tulisi tarjota myös toisenlaisia tapoja välittää evankeliumi kuin se kuuluisa totuuden törähdys: nimittäin toisen kuuntelemiseen pohjaavia tapoja.

Sanojen sijaan välittävän läsnäolon kautta ihminen voi olla toiselle ihmiselle kuin Jumalan valtakunta itse – läheisyyttä ilman saarnoja, hyväksymistä ilman neuvoja, välittämistä ja huolehtimista ilman luokittelua ja leimaamista.

”Lähimmäisessäsi näet itsesi” – riittää, kun on. Tämän hyveelliseltä kuulostavan suunnitelman edessä mököttää vain yksi haaste.

Maailmanennätyslaji ja suuri korva

Kuunteleminen on nimittäin maailman raskain laji.

Kukapa voisi kuulla maailman kaikkien surevien äänet?

Tai muuten vain huomiota kaipaavien äänet?

Yleensä ihminen on umpikuuro lähimpiensäkin toiveille. Olenkin joskus ajatellut, että Jumalan täytyy olla kuin valtavan iso ja pehmeä korva. Henkilökohtaisesti ja tauotta kuulolla kaikkea ja kaikkia, siis myös minua ja sinua varten.

Tämä loputtoman myötätuntoinen ”kuuleminen” sitten ottaa ja kärsii puolestamme myös loukkaukset ja piinat. Ikään kuin kuuntelemalla syvintä sisintämme itse Pyhä antaa tilaa olla: aikaa kasvaa omasta vapaasta tahdosta vähitellen kohti Valoa.

Todellinen kuunteleminen on vain tässä maailmanajassa harvinaista ehkä siksikin, ettei aikaa oikein ole. Otetaan esimerkiksi helposti kaiken aikamme ja huomiomme vievä some.

Sosiaalisessa mediassa käyttöaikamme ja -tarpeemme maksimointiin pyrkivä algoritmi nostaa tapahtumavirtaamme kanssamme samassa kuplassa elävät – siis jo valmiiksi omaa totuuttamme toitottavat.

Tämänkaltainen ”kuplautuminen” ei tietenkään suosi eri tavoin totuuttaan toitottavien kuulemista. Se olisi liian vaikeaa, ei tuottaisi mukavasti pikavoittoja eikä klikkiotsikoita. Tärkeintä tässä ajassa onkin toitottaa aina omaa mielipidettä alfasta omegaan. Kuvaavaa on, että kirjankustantajat vetoavat yhdessä ihmisiä lukemaan kirjoja niiden kirjoittamisen sijaan. Sillä kuinka käy kirjan, jos kukaan ei enää lue?

Samaan tapaan itseilmaisun eetosta lisää työelämä, joka asettaa kovia itsensä brändäämiseen vaatimuksia. Elää voi, kelle työltä aikaa jää. Lasten saanti jää, perheet perustamatta, yhteydenpito sukulaisiin ja ystäviin sammuu.

Mistä meille oravanpyöräläisille lisää aikaa?

Apua suden hetkeen

Voisiko toimeton uni kantaa sisällään jonkin ratkaisun? Unettomuushan on lisääntynyt. Yöllä ihmisen adrenaliinitaso on alhaisimmillaan. Ns. suden hetkellä noin kello kolmen-viiden maissa olemme biologisesti puolustuskyvyttömiä edes omia ajatuksiamme vastaan, ja niin kasvavat demonit. Omia demonejaan vastaan kai taisi Lutherkin iltarukouksin varustautua.

Kannamme kaikki mukanamme suuria suruja. Siksi on hyvä, että tarjolla on ainakin yksi lohduttaja, joka ei kiihkomielisesti paasaa ja tiedä aina paremmin, vaan antaa jokaiselle tilaa täyttää riviensä välit, itse kunkin omalla tunnekielellä.

Ja jos tuo ystävä joskus rehellisyyden nimissä nyt vähän suorastaan kurmottaakin, ei se ainakaan temmo meitä kiihkeästi päivästä päivään vaihtuvien vaatimusten ja trendien halpaan– sillä hyvä ystävä ei koskaan, ikinä ole armoton.

Raamatun käännöstyö onkin mittaamattoman arvokasta juuri siksi, että Raamattu joka puhuu samaa kieltä kuin äitisi, isäsi, sisaruksesi, ystäväsi, on juuri sinua varten. Raamattua lukiessasi tulet kohdatuksi omana itsenäsi. Evankeliumin ”tajunta”, koko sen takana oleva sukupolvien ja pyhien verkosto – Pyhien yhteys – ovat odottamassa sinua, mukaan lukien hiljainen, aina arvoituksellinen Jeesus. Hän, joka ei itse kirjoita, mutta jota muut lainaavat.

Raamatun luomista ja lukemista kutsutaan Pyhän Hengen työksi. Pyhä Henki vaikuttaa luomakunnassa kaikkialla, mutta omakielinen Raamattu ainakin on varattu mahdollisimman läpikuultavalle vuoropuhelulle Pyhän kanssa.

Kamanat siis kohottukohon, kunkin omalla äidinkielellä.

Teksti: Eriikka Käyhkö, Suomen Pipliaseuran verkkoviestintäpäällikkö

Kuva: Unsplash/ Anders van Zalig

Avainsanat: , , , , , ,