Blogi: Voimia, Tomi!

Huomasin tänään, että Tomi oli pitkästä aikaa päivittänyt Facebookiaan. Sivulle oli ilmestynyt kuva, jossa hän oli kokkaamassa keittiössään. Minussa heräsi toivo. 

Tomi on nyt 20-vuotias. Näin hänet ensimmäisen kerran neljä tuntia sen jälkeen, kun hän oli syntynyt. Kolmekiloinen vauva makasi kapaloon käärittynä äitinsä turvallisessa sylissä. Verhojen välistä tulvi sisään syksyn levollista ja syvää valoa. Maailman uutiset nälänhädistä ja maanjäristyksistä olivat jossain tämän hetken ulottumattomissa. Kaikki oli tosi, tosi hyvin.

Lapsi sai joka ilta nukahtaa rakastavien vanhempiensa syliin. Äiti hankki lapsensa unien suojaksi pienen untuvapeiton. Lakanat olivat aitoa silkkiä. Kaikki lapsen ruuat valmistettiin kotona luomuaineksista.

Kun Tomi kasvoi, hän sai tuoda kavereita kotiin aina, kun halusi. Kun hän halusi temppupyörän, se ostettiin hänelle. Kun hän halusi toisenlaisen temppupyörän, sekin ostettiin hänelle. Mitään ei puuttunut.

Vanhemmat ohjasivat Tomia erottamaan hyvän ja pahan, oikean ja väärän, auttamaan heikompaa ja pitämään huolta itsestään.

Minä muistan pienen, iloisen pojan, joka hyppi paljon ja tykkäsi tehdä temppuja. Näen vieläkin silmissäni innokkaan ja asiaansa uppoutuneen viisivuotiaan istumassa olohuoneen pöydän ääressä kynä kädessä piirtämässä. Lattialla ajelehti valtava määrä valmiita kuvia, joista äiti poimi liikuttavimmat talteen muistoksi.

Vanhemmat ohjasivat Tomia erottamaan hyvän ja pahan, oikean ja väärän, auttamaan heikompaa ja pitämään huolta itsestään.

Silti kävi niin kuin kävi.

Kaikki muuttui nopeasti, kun poika oli 13-vuotias. Koulusta alkoi tulla viestejä levottomuudesta, kotona nuorimies viihtyi huonosti. Vanhemmat olivat huolissaan, mutta eivät mitenkään pystyneet uskomaan, että oma poika olisi ajautumassa pelottavalle polulle, josta olisi mahdottoman vaikea päästä pois.

Ei ole kauan siitä, kun viimeksi kuulin Tomin ottaneen yliannostuksen. Pikkuveli löysi hänet tajuttomana huoneensa lattialta. Pikkuveli elvytti veljeään, kunnes ammattiapu tuli paikalle. Tomi oli onnekas, apu ehti ajoissa. Hän jäi henkiin.

Ei ole kauan siitä, kun viimeksi kuulin Tomin ottaneen yliannostuksen.

Mutta läheisten huoli jatkuu.

Tätä kaikkea olen seurannut hyvin läheltä – milloin syyllisenä siitä, etten pysty auttamaan ja omat lapseni voivat hyvin. Milloin vihaisena siitä, että apua on, mutta sillä ei ole vaikutusta. Huumeongelman lonkerot vievät pitkälle.

Kun Tomi oli pieni, hän tykkäsi pukeutua supermieheksi. Kaikille mahdollisille voimille olisi käyttöä nyt.

Minä odotan sinua, Herra, odotan sinua koko sielustani ja panen toivoni sinun sanaasi.
(Psalmi 130:5)

Teksti: Tiina Makkonen