AJANKOHTAISTA, KOHTAAMISIA |

Blogi: Mietteitä kansainvälisenä äidinkielen päivänä

Mihin suuntaan tästä lähtisi?

Kuulun niihin, jotka koulussa rakastivat kielioppia. Yläasteella se oli kuitenkin hikarien hommaa tai muuten vain kummallista, joten sain arvokkaan kokemuksen, miltä tuntuu kuulua vähemmistöön.

Vähemmistökansoilla ongelma on päinvastainen ja toista luokkaa. Moni voi vain unelmoida kielioppitunneista. Kansa ja kieli sinnittelevät valtaväestön puristuksissa. Mitä on olla kirppukieli vailla arvostusta ja kielenpuhuja vailla omaa, juurevaa identiteettiä. Omaa kieltä ei ehkä edes uskalla puhua. Asia on arka ja poliittinen.

Kun itse siirryin lukioon, meitä äidinkieltä fanittavia oli jo enemmän, ellei enemmistö. Tahdoimme oppia hyvin, ei pelkästään lähestyvien yo-kirjoitusten takia, vaan koska pidimme omaa tunnekieltämme ja ajattelumme kieltä tärkeänä. Meille tämä oli silloisessa Suomessa melko helppoa, sillä koko Suomi puhui suomea, mitä nyt joitain ruotsinkielisiä oli. Ehkä joku muisti saamenkin. Huolenaiheet liittyivät englannin ylivaltaan, joskaan ei itselläni.

Pari vuotta sitten sain lähteä kauemmas. Vierailimme maasaiheimon naisten lukutaitoluokissa ja näimme hetken kouluarkea turkanoiden parissa ankaran kuivuuden vaivaamassa Pohjois-Keniassa. Usein esteet luku- ja kirjoitustaidon oppimiselle liittyvät arjen oloihin. Ilmastonmuutoksen vaikutukset tuntuvat jo, ja muutoinkin ihmisten energia menee jokapäiväiseen selviytymiseen. Koulua ei ole tai siihen ei ole varaa.

Sydämeni sykkii sille, että nämä tapaamani naiset, ja kymmenet tuhannet tai maailmanlaajuisesti miljoonat muut, saisivat oppia lukemaan ja kirjoittamaan omalla kielellään. Että tytöt saisivat mahdollisuuden välttää teiniraskaus ja siten koulun keskeytyminen tai ylipäänsä jumittumasta kotikyläänsä köyhyysloukkuun, muiden armoille.

Ilman lukutaitoa ihmisillä ei ole mahdollisuutta demokratiaan, tasa-arvoon tai kelvollisiin ansioihin, joilla edes auttavasti pärjäisi.

Demokratia toimii sanoilla

Unesco juhlistaa kansainvälisenä äidinkielen päivänä kielten monimuotoisuutta. Se tarkoittaaa eri kielten rikkautta ja ihmisten oikeutta omaan kieleen. Mutta miten itse suhtaudumme omaan kieleemme? Se mikä toiselle on haave, mullistava elämän käännekohta ja toivo paremmasta, kuten lukutaito ja oman kielen ymmärrys, on toiselle itsestäänselvyys ja ehkä väsyttäväkin asia, jonka suhteen ei oikein jaksaisi nähdä vaivaa.

Viime syksynä Facebook-kaverini jakoivat erästä Kaarina Hazardin blogikirjoitusta. – Luku- ja kirjoitustaitokampanjat ovat kehitysavun peruskauraa, kirjoitti Hazard. – Muiden suhteen ymmärrämme, ettei köyhyyden keskellä mikään kehity, jos väki ei lue tai kirjoita. Sitten Hazard napautti tiskiin: – Sata vuotta sitten tämä tiedettiin myös meillä. Loppukirjoituksessa hän puki sanoiksi muutamilla hersyvillä ja hieman riipaisevillakin vedoilla lähes parisataavuotista lukutaitohistoriamme asennekehitystä.

– Meidät on tehty ruoasta ja juomasta, porukkaan kuulumisesta ja pään silittämisestä, ja jokainen meistä janoaa rakkautta, hän kirjoittaa. – – Mutta demokratia, se toimii kirjaimilla ja sanoilla. Ilman niiden hallintaa joutuu yhteisten asioiden ulkopuolelle.

Näin se on, myös Suomessa.

Viime aikoina meitä on puhututtanut, että Pisa-tutkimusten yksi kärkimaa, Suomi on menettänyt asemiaan. Etenkin poikien lukutaito on laskenut, ja erot saman ikäryhmän ja eri maantieteellisten alueiden välillä ovat isot. Suomi eriarvoistuu. Äidinkielen opettajat kertovat kokemuksiaan siitä, että osaamisen taso luokissa on noin kahta vuotta alempi kuin reilu kymmen vuotta sitten. Parikymppisten sanavarasto on kaventunut, lauserakenteet horjuvat, pilkut eksyvät rivin alkuun tai muihin omituisiin paikkoihin. Lukiolaisten teksteissä ajatus voi polveilla epäloogisesti uusille poluille, mutta alkua ei palata korjaamaan. Oppilaat kirjoittavat kuten puhuvat.

Tämä ei tietenkään koske kaikkia, mutta suuntaus näkyy. Isot kielenulkoiset muutosvoimat ovat liikkeellä, maailma globaalistuu, digitalisaatio ja pakolaiskysymykset vaikuttavat myös meihin. Suomessa puhuttujen kielten määrä on kasvanut ihan toiseksi kuin, mitä se oli esimerkiksi 90-luvun alussa.

Mieleni askaroi kaiken keskellä myös siinä, että Pipliaseura on aloittamassa hanketta, jossa Uusi testamentti käännetään alkukielestä uudelleen suomeksi ja suoraan mobiilikäyttäjille. Millaisille lukijoille uutta suomennosta oikeastaan tehdään? Mikä on 2020-luvun suomalaisten kielentaju, jota vasten alkukielen merkitykset muotoillaan nyt suomeksi?

Levätään kielessä

Monimuotoisuuden päivänä tekee mieli hakea loppuun vielä sitä, mikä kaikkia kieliä yhdistää. Mikä olisi pieni yhteinen nimittäjä, edes hippunen universaalia?

Aiheen äärellä huomaan usein palaavani repliikkiin, jonka kuulin niihin aikoihin, kun aloitin työni Pipliaseurassa. Vienankarjalankielinen Uuši Šana oli juuri ilmestynyt, ja Ljudmilalta, iäkkäältä kielenpuhujalta oli kysytty tunnelmia. Hän vastasi, tunteikkaasti mutta lyhyesti: – Ymmärrän, ihan kaiken ymmärrän.

Ihana vastaus, ajattelin. Siitä on kysymys äidinkielessä.

Ei tarvitse kieputtaa sanoja ja rakenteita oman päänsisäisen käännösapparaatin läpi, kuten Ljudmila oli siihen asti venäjää lukiessaan joutunut tekemään. Äidinkielellä ei tarvinnut enää kuin ottaa vastaan, ymmärtää viimeistä piirtoa myöten. Äidinkieltään käyttävä saa levätä omassa kielessään. Onneksi siihen on mahdollisuus.

Teksti: Terhi Huovari