AJANKOHTAISTA, KOHTAAMISIA |

Blogi: Minun ikuinen kertomukseni

..näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. 2. Kor. 4:18

Katseeni harhailee kirjahyllymme pinoilla, kunnes silmäni seisahtuvat. Poimin käteeni punakantisen kirjan. Siinä lukee: Ikuiset kertomukset. Kirjan pääty on repaleinen; kanimme on näköjään käynyt puraisemassa – ja nyt tuhotyö muistuttaa, että kirjatkaan eivät säily ikuisesti. Mutta tarinat säilyvät. Ne nousevat elävästi mieleeni. Ne puhuvat minulle. Kuitenkin eri tavalla kuin silloin 9-vuotiaalle.

Jään muistelemaan lapsuuttani ja lähettiperheen elämää Japanissa. Kävin koulua sisäoppilaitoksessa. Lomat olivat erityisen tärkeitä, koska silloin pääsi pitkäksi aikaa kotiin. Muistan elävästi yhteiset aamuhetkemme. Aamupalan jälkeen vietimme pienen rukoushetken – ja luimme Ikuisia kertomuksia. Tarinat sykähdyttivät. Niihin kätkeytyi niin paljon jännitystä, lohtua, surua, draamaa ja rakkautta. Ne jäivät osaksi lapsuuteni muistoja. Ja nyt huomaan, kuinka nämä punakantisten kirjojen lehdet ovat värikkäämmät kuin osasin lapsena uumoilla.

Itku on välillä herkässä, minullakin.

Vuoden alussa otin haasteen vastaan: luen Raamatun alusta loppuun vuodessa. Siksi Raamattuni välistä löytyy Pipliaseuran Päivän eväät -lukuohjelma. Merkkaan siihen aina rastin, kun olen lukenut päivän jakeeni. Kylläpä rastittaminen tuntuu mukavalta. Ne ovat kuin tarroja, joita sain lapsena soitetuista huiluläksyistä. Lapsenmielisyyteni huvittaa itseänikin, mutta sallin sen itselleni – samalla muistuttaen itseäni siitä, että onhan tämä kuitenkin jotakin syvempää.

Luin Raamatun lukuohjelmassa juuri Joosefista. Hänen kohtalonsa kosketti jo lapsena. Ehkä nyt vielä enemmän. Joosefin herkkyys Jumalan edessä saa minutkin herkistymään. Hän ilmaisi tunteensa kyyneltenkin kautta. Itku on välillä herkässä, minullakin.

Siitä muovautuu ikuinen kertomus, minun kertomukseni.

Olen ehkä oivaltamassa jotakin tärkeää. Olenhan sen ennenkin tiennyt, että raamattu puhuu niille, joilla on sydän avoimena. Mutta että tämä ikuinen muuttumaton tarina on kuin vuoropuhelussa, jonkinlaisessa suhteessa minun kanssani. Tässä ajassa ja paikassa. Suhteessahan on aina altis muutokselle. Ja nyt Raamatun äärellä huomaan, kuinka sana suostuttelee, se pyrkii muovaamaan minua. Olenko valmis muuttumaan?

Raamattuhaaste on edessäni. Kiireinen talvi myös. Pieni huoli nousee, riittääköhän aikani ja pysynkö aikataulussa? Olenko turhan innokkaasti lähtemässä tätäkin nyt tekemään? Mutta yksinkertainen asia on hyvä pitää mielessä: kun antaa tilaa, syntyy tilaa. Mistä olen siis valmis luopumaan?

Kun luovutan elämääni sanalle, Jumala saa sijaa ajatuksissani. Toivon, että nämä ajatukset saavat puolestaan virrata tekoihini ja täyttää koko elämäni. Silloin tarina elää sydämessä. Siitä muovautuu ikuinen kertomus, minun kertomukseni.

Minä kiitän sinun nimeäsi aina ja ikuisesti. Ps.145:1

TEKSTI: Erika Niemelä

 

Lue lisää
Arjen voimasanoja blogi