Psalmit tunteiden tulkkina

Miltä tuntuu, kun elämä on kuin kuiva uoma Negevin autiomaassa – ja entä, kun se täyttyy tulvivalla vedellä? Psalmit eivät esitä väitelauseita, ne eivät opeta suoraan. Ne hengittävät, laulavat ja itkevät kanssamme. Psalmit ovat tunteiden kieltä.  

Psalmit – taiteen ja tunteiden silta 

Psalmit eivät ole vain muinaisia tekstejä tai jumalanpalveluksen perinnekieltä. Ne ovat runoutta ja laulua, jotka ovat syntyneet elämän suurten kokemusten keskellä: kiitoksen, kivun, ilon ja epätoivon hetkillä. Ne ovat taiteen muoto, jossa sanojen kautta herätetään ja sanoitetaan tunteita – sekä samalla annetaan muoto sille, mikä sydämessä muuten jäisi nimeämättä. 

Metafora on kielikuva, jossa kahdelle toisiinsa liittymättömälle asialle luodaan yhteys. Se on myös keskeinen silta tunnetilasta toiseen. Kun psalmissa sanotaan: ”Käännä jälleen kohtalomme, niin kuin Negevin kuivat uomat täyttyvät tulvivalla vedellä”, me tunnemme sen. Tunnemme janoisen maan, joka saa vettä. Ja samalla meissä voi herätä toivo, että jokin muuttuu – ettei kuivuutta kestä ikuisesti. Ei autiomaassa eikä omassa elämässämme. 

Psalmit toimivat tässä kuin taideteokset: ne eivät kerro, vaan kutsuvat kokemaan. Ne eivät edellytä järkiperäistä ymmärrystä, vaan ne sanovat: ”Tunne. Hengitä. Ole.” 

Psalmi – rukousta ajassa ja ajattomuudessa 

Psalmien historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Ne on koottu ja muotoiltu jo ennen ajanlaskumme alkua, ja niistä on säilynyt enemmän käsikirjoituksia kuin mistään muusta Raamatun kirjasta. Niitä on laulettu temppelissä, lausuttu kodeissa, kirjoitettu uudelleen eri kielille ja käytetty eri aikakausien jumalanpalveluksissa. 

Silti niissä on jotain ajattoman puhuttelevaa, mikä selittää psalmien suosion. Psalmeissa käsitellään koko inhimillisen tunneskaalan kirjoa: iloa, ylistystä, kiitosta, surua, vihaa, pettymystä ja toivoa. Ne koskettavat, koska ne puhuvat ihmisyyden ydintä – ja siinä, missä me emme osaa sanoittaa omia tunteitamme, psalmit tekevät sen puolestamme. 

Tulkinta vai tunne – kumpi on tärkeämpää? 

Kristillisessä perinteessä on usein haluttu tulkita psalmeja teologisesti ja nähdä niissä ennustuksia Jeesuksesta. Tämä on ymmärrettävää, sillä niin myös varhaiset kristityt jo tekivät. Uusi testamentti on täynnä viittauksia Psalmien kirjaan. Mutta jos annamme psalmien puhua myös sellaisinaan, ilman että yritämme selittää niitä puhki, ne voivat tarjota paljon enemmänkin. 

On psalmin tarkoitusta vastaan sanoa, että vain yksi tulkinta on oikea. Kuten taiteessa: jokainen kokija tuo psalmin tekstin rinnalle oman elämänsä, ja juuri siinä syntyy uudenlainen merkitys. Psalmit eivät ole älyllisiä tehtäviä vaan hengellisiä kokemuksia. Ne kutsuvat meitä mukaansa – mietiskelyn, rukouksen ja tunteen matkalle. 

Psalmit tänään – kielellä, joka koskettaa 

Uusimmat psalmikäännökset, kuten Psalmit 2024, eivät synny pelkkinä kielitieteellisinä projekteina. Niiden taustalla on sekä heprean asiantuntemus että runouden taju. Ne ovat esimerkki siitä, kuinka pyhän ja taiteen rajapinta voi yhä tänä päivänä synnyttää elävää tekstiä, joka liikuttaa, rohkaisee ja kannattelee. 

Jumalanpalveluksessa psalmi voi olla introitus, yhteisesti lausuttu vuoropsalmi, hiljaisesti kannettu rukous tai sävelletty ylistys. Mutta ennen kaikkea se on mahdollisuus tuntea – yhdessä toisten kanssa ja Jumalan edessä. 

Psalmit eivät selitä. Ne sanallistavat sydämen. Ne muistuttavat meitä siitä, että tunteet ja niiden ilmaiseminen ovat osa ihmisyyttä – ja että ne voivat olla tie keskinäiseen vuorovaikutukseen, yhteiseen ymmärrykseen ja toivoon. 

Teksti: Helena Kauppila ja Paavo Huotari