Vapaus on liian vaikeaa 

Helsingin sanomien Lasten tiedekysymykset -palstalla Otso kysyi: ”Mitä on vapaus?” Filosofian yliopistonlehtori aloitti vastauksensa tälle 5-vuotiaalle: ”Vapaudesta on olemassa positiivinen ja negatiivinen vapauskäsitys…”.

Mitä jos ajateltaisiin, että vapaus on kokemus samalla tavalla kuin voi kokea auringonsäteen lämmittävän nenänpäätä? Se tuntuu sellaiselta, että mistään ei purista. Ihminen voi saavuttaa aivan kaiken: rahaa, mainetta, ystäviä, suosiota jne., mutta silti kokea olevansa vanki oman päänsä sisällä. Toisaalta ihminen voi olla vankilassa rahansa, maineensa, ystävänsä ja suosionsa menettäneenä ja kokea siitä huolimatta olevansa vapaa. Vapaus on sillä tavalla ihmeellinen asia, että se pakenee sitä, joka sitä tavoittelee, mutta voi avata oven sille, joka ei ole edes osannut kuvitella sellaista ovea olevankaan.

Kokemus siitä, että on vapaa toimimaan, on tärkeää elämän ensimmäisistä vuosista lähtien. Jo reilun vuoden ikäinen lapsi osaa jo olla raivoissaan esineille, jotka eivät suostu asettumaan sillä tavalla kuin hän haluaa. Puhumattakaan vanhemmista, jotka esittävät jatkuvasti rajoitteita vapaalle toiminnalle. Miksi muka sämpylää ei voi yhtä aikaa sekä syödä että olla syömättä? Ja miksi muka en voisi oppia lentämään, jos harjoittelen kovasti?

Kuitenkin elämää rajoittavat monenlaiset asiat. Näitä ovat esimerkiksi oman lähiyhteisön tavat ja kirjoittamattomat säännöt, uskonnolliset säännöt, yhteiskunnalliset lait ja viime kädessä fysiikan lait, elämän itsensä rajallisuus ja haavoittuvuus. Miten siis tulla vapaaksi näiden sisäisten ja ulkoisten lainsäätäjien armoilta?

Paavali kirjoitti kirjeessään korinttilaisille nykyajan ihmisille kiusallisen kuuloisen neuvon: ”Jokaisen on pysyttävä siinä asemassa, jossa on saanut kutsun. Jos sinut kutsuttiin orjana, älä välitä siitä. Vaikka voisit vapautua, pysy mieluummin orjana. Sen, jonka Herra on kutsunut, hän on myös vapauttanut. Toisaalta jokainen, joka on kutsun saadessaan ollut vapaa, on nyt Kristuksen orja.” (1. Kor. 7:20-22 UT2020)

Kun kampeaa itsensä parin tuhannen vuoden aikana kertyneiden kulttuurillisten erojen tuolle puolelle ja katsoo tekstiä syvemmälle, näkee kirjoituksessa hippusen viisaudesta, jolle kokemus vapaudesta perustuu. Vapaus nimittäin ei ole ulkoisten olosuhteiden tarjoama tila, vaan vapaus sijaitsee ihmisen sisimmässä. Vapaus ei synny vasta, kun oikeudenmukaisuus on toteutunut. Ihminen voi olla vapaa jopa epäoikeudenmukaisuuden keskellä.

Kysymys vapaudesta kietoutuu kysymykseen siitä, mitä valintoja voi elämässään tehdä. Jokaisella on rajoituksensa ja toisille niitä asetetaan enemmän kuin toisille. Se, että ei voi toimia omien asioidensa päätöksentekijänä ja toimeenpanijana, aiheuttaa kärsimystä, koska ihminen luontaisesti kurottautuu kohti toimijuutta. Orjan, vangin tai muuten marginalisoidun ihmisen toimijuus on ulkoisten olosuhteiden vuoksi rajoitettua ja aiheuttaa siksi kärsimystä. Vapauden sijasta hänen kokemusmaailmaansa saattaa värittää ennemminkin kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Valinnan mahdollisuuksia voi rajoittaa myös sisäiset kahleet, kuten vaikkapa pyrkimys toimia muiden odotusten mukaisesti. Päänsisäiset käskijät voivat orjuuttaa ihmisen siinä, missä ulkoisetkin määräilijät.

Kärsimys todella tuo esille maailman epäoikeudenmukaisuuden ja syntisen luonteen. Siksi rakkauden teko on se, joka pyrkii lisäämään lähimmäisen mahdollisuuksia tehdä valintoja ja toimia niiden pohjalta omassa elämässään.

Viime kädessä vapaa on kuitenkin se, joka tuntee todelliset – ei kuvitellut, rajoitukset, jotka elämä asettaa sekä pystyy hyväksymään oman kärsimyksensä niiden asioiden suhteen, joihin ei voi vaikuttaa.

Teksti: Helena Kauppila, koulutuspäällikkö, Piplia