AJANKOHTAISTA, KOHTAAMISIA |

Blogi: Arjen ankkureita

Kello soi. Ylösnousun aika. Aamutoimien jälkeen istahdan kahvikuppini kanssa keittiön pöydän ääreen. Avaan radion ja otan esiin keltaisen ”Suomen kansan kalenterin”, johon merkitsen päivän sään ja lämpötilan. Muistan lapsuudestani, miten vaarini tutkaili tarkkaan vastaavaa keltaista kalenteriaan. Hän merkitsi siihen lyijykynän nysällä säähavaintojaan kyntöjä ja kylvöjä varten. Joitakin vuosia sitten tulin ostaneeksi keltaisen kalenterin myös itselleni. Vaarin kyntö- ja kylvömerkinnät vaihtuivat kohdallani hiihto-, pyöräily-, marjastus- ja sienestysmerkinnöiksi säähavaintojen lisäksi.

Asetan pöydälle myös pienen Ystävyyden ikonikuvalla varustetun hetkirukouskortin. Ikonin kuvassa Jeesus pitää käsivarttaan abba Antoniuksen harteilla.

Kahvia hörppiessäni kuuntelen uutisia toisella korvalla. Ajatukseni vaeltavat uutiskuvista tulevan työpäivän moninaisiin tehtäviin. Paljon pitäisi taas ehtiä. Riitänkö minä? Riittääkö aika?

Välillä katseeni osuu ikoniin. Jeesus ja abba Antonius katselevat minua tyynen levollisesti. Heidän levollisuutensa hoitaa levotonta mieltäni. Ortodoksit sanovat ikonin olevan ikkuna toiseen todellisuuteen. Tarvitsen tätä ikkunaa aamusta alkaen. Toiminnan ihmisenä tarvitsen tietoista pysähtymistä, edes 15 minuutin verran, ennen kuin ryhdyn valmistautumaan töihin lähtöön.

Olen ottanut tavakseni kahvinjuonnin jälkeen pitää lyhyen aamupalaverin abba Antoniuksen ja Jeesuksen seurassa. Suljen radion, luen viikon kirkkovuoden teksteistä psalmitekstin tai evankeliumitekstin tai molemmat, jos oikein innostun. Joskus minut pysähdyttää vain yksi jae, joskus tuntuu, ettei mikään kosketa, mutta en anna sen häiritä. Minua kannattelee jae: ”…hänessä me elämme, liikumme ja olemme…” (Apt. 17:28) Usko ja elämäni eivät ole erillisiä asioita. Keltainen kalenteri, ikonikuva ja kahvikuppi ovat minun aamuista arkeani, jossa olen kaikkineni Jumalani edessä.

Aamun pysähtymisestä on tullut arjen ankkurini. Jos koen, että päivä pitää sisällään vaikeita asioita, tai muuta hämmentävää, ajattelen itseni abba Antoniuksen paikalle. Kuvittelen Jeesuksen pitävän rauhoittavasti kättään minun harteillani. Välillä mielikuvittelen itseni heidän väliinsä, kuin turvaan. Jätän rukouksessa, sanallisessa ja sanattomassa itseni suurempiin käsiin. Lopuksi luen vielä Herran siunauksen, jonka piiriin suljen päivän asiat tehtävät ja ihmiset, joita tulen kohtaamaan.

Ja tähän asti olen selvinnyt, riittänytkin.

Teksti: Satu Toukkari

Lue lisää:

Arjen voimasanoja -blogi
Ojasta ylös
Missiomme ytimessä
Anna valosi ja hymysi loistaa
Tavataan ja halataan!
Voimia, Tomi!
Maailman avaaja
Puhdistava itku
Kaikki samassa kuvassa
Voimaannuttavaa kuvaa etsimässä
Tacka nej
Suomalaisen naisen kiitos
Hyvää siivouskevättä