AJANKOHTAISTA, KOHTAAMISIA, YLEINEN |

Blogi: Kotona

Muuttolaatikoita pakkaillessa tulee miettineeksi, mikä on koti ja missä se on.

Olen viime viikot elänyt arkeani pahvilaatikoiden keskellä. Nyt lattioilla ei ole enää yhtään mattoa, ja viimeiset verhot roikkuvat makuuhuoneessa. Pesukone pyörittää viimeisiä pyykkejään tässä osoitteessa. Sen jälkeen silläkin on lähtö edessä.

Tällä kertaa muuttamiseeni liittyy suuria elämänmuutoksia. Nuorin lapseni lähtee tästä viimeisenä ensimmäiseen omaan kotiinsa. Arkeni muuttuu. En ole enää perheenäiti, joka miettii sunnuntaisin, mitä seuraavalla viikolla syödään. Isoille kattiloille ja pakastuspurnukoille ei ole enää entisenlaista käyttöä.

Olen tyytyväinen. Kaikki on niin kuin pitääkin. Mutta silti – haikeaksihan tämä vetää!

Olen elänyt täällä kuusi ja puoli vuotta elämästäni. Asunnosta on tullut väistämättä rakas. Asiat ovat asettuneet paikoilleen. Köynnöstävät kasvit ovat löytäneet toisensa venyessään vuosien varrella seiniä pitkin. Ne kyyneleet, jotka on täytynyt niellä vieraiden katseilta muualla, on voinut rauhassa itkeä täällä omien seinien sisällä. Alun häiritsevä pattereiden suhina on muuttunut hyväksi ja lempeäksi oman kodin turvalliseksi taustaääneksi.

Vieraat ovat valittaneet, että parvekkeen ovea on ollut hankala saada auki. Minulle se ei ole ollut vaikeaa vuosiin. Olen oppinut, että kun kääntää avaimesta vastapäivään, täytyy samalla vetäistä kahvasta ovea itseen päin. Uudet asukkaat renkkaavat ovea aikansa, kunnes oppivat saman. Silloin varmaan patterikin jo suhisee heille kodikkaasti.

Silloin ehkä myös oma uusi asuntoni on alkanut tuntua kodilta. Muutos on käynnissä. Osa pahvilaatikoista on jo uudessa paikassa. Ikkunanlaudat puuttuvat, mutta ne saadaan kyllä pian. Olen onnekas, kun minulla on oma paikka. Maailmassa on valtavasti ihmisiä, joilla ei tällaista hyvää ole.

Onneksi kaikki ei ole pelkistä tiloista ja tavaroista kiinni. Kerran junamatkalla istuin nuoren äidin vieressä. Hän kertoi, kuinka lapsi oli illalla kaivautunut kainaloon pitkän päivän päätteeksi ja sanonut: ”Äiti, sä oot mun koti.”

Niinhän se on. Rakkaus tekee kodin. Eikä viime kädessä koditon ole meistä kukaan.

Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Joh. 14:2-3

Teksti: Tiina Makkonen