AJANKOHTAISTA, KOHTAAMISIA |

Blogi: Marraskuisia helmihetkiä


Katselen kaunista helminauhaa, kummisedältä joskus syntymäpäivälahjaksi saatua. Solmeilen himmeänvalkoisia pieniä helmiä. Ajatukset lähtevät vaeltamaan elämäni helmihetkiin.

Helmihetki ei tarkoita minulle jotain superonnellista tapahtumaa. Päinvastoin. Usein nämä helmet ovat ohikiitäviä tuokioita, havahtumisia, mutta juuri sellaisinaan merkityksellisiä. Koen, että helmihetkissä voi nähdä pyhän häivähdyksiä keskellä arkea.

Jaan kanssanne kaksi marraskuista helmihetkeä.

Noin vuosi sitten kävelin katua mieli apeana pimeässä, sateisessa marraskuun illassa. En muista enää, mitkä asiat minua ankeuttivat, mutta se ei ole oleellista. Huomasin taidenäyttelyn pienessä galleriassa. Astuin sisään.

Jokainen taulu oli variaatio samasta aiheesta: merestä ja taloista kalliolla, vain valo, asetelma ja värit vaihtelivat. Osa tauluista henki myrskyä ja pelottavaa synkkyyttä. Toisten taulujen valon ja lämmön lähes tunsin. Pysähdyin kahden taulun väliin. Toinen niistä kertoi varjoista, toinen valosta. Varjotaulussa korkean kallion laella kohosi talojen tummia hahmoja ilman pienintäkään valon tuiketta. Alhaalla, jyrkkien kallioiden juuressa, meri pauhasi koko pelottavalla voimallaan. Kun katsoin tummaa taulua, olin selin valoisaan tauluun. Siinä lämmin valo hyväili kallioisella saarella seisovaa talorykelmää. Meri aaltoili lähes tyynenä saaren ympärillä. Katsoessani lämmintä taulua olin selin synkkyyteen. Vaihtelin katsomisen suuntaa vaikutuksia tunnustellen.

Helmihetkeni oli havahtuminen katseen suuntaan. Minä voin valita, minne katson, mitä edistän mieleni tasolla ja teossani, valoa vai varjoa. Jotain tärkeää tapahtui. Marraskuu toki pysyi yhtä pimeänä, mutta sisäinen katseeni kääntyi kohti valoa.

Toinen ohikiitävä hetki osui viikko sitten kauppakeskuksen hissiin. Kiireisen työpäivän jälkeen ajatukseni askaroivat yhä palavereissa, projekteissa ja asioiden paljoudessa. Kun katsahdin sivulleni, lastenrattaista minua katsoi vauva silmät kirkkaina ja suu leveässä hymyssä. Kaikki kaksi etuhammasta loistivat. Suloisen, pienen ihmisen valloittava hymy tarttui. Lyhyessä kohtaamisessamme asiat asettuivat kohdilleen. Kiire ja muka-tärkeät-asiat katosivat. Koko olemukseni keveni ja rentoutui. Hipaisin vauvan töppöstä. Kiitos! Nyt minä puolestani halusin jatkaa vauvan antamaa hymyä eteenpäin. Koin todellisen helmihetken ja lahjan.

Satu Toukkari

Lue lisää
Arjen voimasanoja -blogi