Blogi: Pyysin anteeksi

Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Tämä sanonta tuli mieleeni, kun näin sattumalta lukioaikaisen ystäväni yli 20 vuoden takaa lapseni koulun joulujuhlissa. Koulumaailma toi meidät nyt yhteen, vaikka se kerran myös meidät erotti.

Juhlien jälkeen istuin paikallisjunassa. Iloitsin kohtaamisestamme, mutta koin myös syvää häpeää menneiden vuosien takia. Olin hakeutunut samaan varsinaissuomalaiseen lukioon kolmen ystäväni innoittamana. Meillä oli hyvä meininki, mutta ensimmäisenä vuonna suutuin ystävilleni niin kovasti, että etsin uuden kaveripiirin. Siihen sitten jäi se ystävyys. Radikaali temppu minulta.

Olen jälkikäteen miettinyt, että voi hyvänen aika minua. Tilanne muistuu mieleeni aina, kun luen teini-ikäisten aivojen kehittymisestä. 16-vuotias on vielä hyvin keskeneräinen. Useat muut taidot taantuvat, kun hormonitoiminta kehittyy ja avioissa on käynnissä rakennemuutos. Murrosikäisen empatiakyvyn muuttumista on tutkittu ja esimerkiksi itsekäs teini ei ole itsekäs ilkeyttään vaan siksi, ettei hän pysty parempaan. Tukeudun tähän selitykseen. Kehittymättömyyteen ja osaamattomuuteen.

Vaikka tapahtumista on aikaa pieni ikuisuus, pääsin kuitenkin käsiksi siihen häpeään ja huonoon omaantuntoon, jotka olivat jääneet käsittelemättöminä vaivaamaan. Kohtaamisen jälkeen etsin ystäväni sosiaalisesta mediasta ja laitoin hänelle viestin, jossa pyysin anteeksi. Häntä hieman huvitti tilanne, kuten minuakin. Hän viestitti takaisin, että itse kukin on saanut katsoa peiliin menneitä muistellessaan. Hän myös pyysi anteeksi omasta puolestaan.

Oloni keveni. Katselin hymyillen junan ikkunassa viliseviä maisemia.

Näin alkoi uusi ystävyys 2.0. Yhteinen kokemus toi lisää syvyyttä uuteen alkuun ja huomasimme viihtyvämme erinomaisesti yhdessä. Samalla olen harmissani kaikista kadotetuista vuosistamme. Mitä olisimmekaan kokeneet ilman tuittupäisyyttäni? Vai onko kaikella teinidraamalla ja uudella kohtaamisella ollut sittenkin suurempi tarkoitus? Hän astui elämääni juuri silloin, kun kaipasin ystävää.

Menneisyyteen ei pidä jäädä jumiin. Ihminen elää niillä kyvyillä ja taidoilla, mitkä sillä hetkellä on. Tärkeintä on tietää, että aina on mahdollisuus muutokseen. Oma kehittyminen alkaa usein vasta oman keskeneräisyyden kohtaamisella. Seuraava askel onkin ratkaiseva. Jäänkö tähän tuttuun ja samaan kehään jumiin vai mitä jos ottaisinkin uuden askeleen?

Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. (Ps. 8:5)

Teksti: Katri Saarela
Kuva: Gaelle Marcel/Unsplash