AJANKOHTAISTA, BLOGI |

Blogi: Sitä hääpäivää en unohda koskaan

Sen illan piti olla kesän 2020 huipentuma. Hyvää ruokaa, aikaa puolison kanssa ja iltauinti vielä ehkä viimeisen kerran viilenevissä vesissä. Vaan kuinkas sitten kävikään: Kaaduin liukkaalla laiturilla käteni päälle, ranteessa näkyi erikoinen mutka ja mukava ilta päättyi vähän erilaisiin tunnelmiin, kuin mitä olin toivonut. Ikimuistoista oli kyllä ehdottomasti: kyyti pelastuslaitoksen veneellä saaresta mantereelle ja ambulanssilla sairaalaan ei unohdu koskaan!

Pääsin aamuyön tunteina kotiin käsi kipsissä. Vanhempani, jotka olivat meillä vahtimassa lapsia, heräsivät tekemään minulle voileipiä ja petaamaan sohvalle nukkumapaikan. Harvoin on aikuisena huolenpito tuntunut niin mukavalta.

Tuntuu siltä, että kuukauden sairasloma ja ranteen leikkaus tekivät minusta tilapäisesti eläkeläisen. Touhuilin kotona sen verran kuin jaksoin, kävin rauhallisilla kävelyillä koiran kanssa ja nukuin päiväunet ihan joka päivä. Luin monta kirjaa, jotka olivat odottaneet vähemmän ruuhkaisia aikoja, ja nautin jokaisesta. Makoilin sohvalla, tuijottelin kattoa ja annoin ajatusteni harhailla.

Tein tietoisen päätöksen, että en roiku koko päivää somessa tai katso Netflixiä aamusta iltaan, vaan teen sellaisia asioita, joista nautin ja virkistyn. Käsi tuntui onneksi joka päivä vähän paremmalta, kun vaan maltoin antaa sen levätä ja tehdä tunnollisesti fysioterapeutin määräämät jumppaliikkeet.

Ruuhkavuosien keskellä ylimääräinen tauko tuntui aika hyvältä. Sain olla kotona, kun lapset tulivat koulusta. Sain hyvällä syyllä kieltäytyä monenlaisesta ylimääräisestä, ja sitä myötä opin hiukan suojelemaan itseäni liian täyteen ahdetulta kalenterilta. Nautin hitaista päivistä, kun ensimmäisen viikon jälkeen sain levottoman mieleni tyynnytettyä – minun tehtäväni oli levätä ja parantua, ja tähän saakka olen onnistunut varsin hyvin.

Mitä muuta jäi käteen, kuin arpi?

  • Suuri kiitollisuus suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä. Sain nopeasti hoitoa, joka takaa käden parhaan mahdollisen toimintakyvyn loppuelämäksi.
  • Kyky pyytää apua aiempaa herkemmin. Jos ei saa suolakurkkupurkkia auki itse, on ihan ok pyytää jotakuta tekemään se puolestani.
  • Leppoistaminen. Löysin itsestäni ihmisen, jonka pitää saada olla tekemättä mitään. En ole siinä kovin hyvä, mutta aion harjoitella aktiivisesti. Tai siis passiivisesti. Täydessä rikkaruohokaaoksessa oleva kasvimaa saa nyt odottaa aikaa, jolloin pystyn sitä taas hoitamaan.
  • Kiitollinen mieli jokaisesta terveestä päivästä. Käsi vaatii vielä pitkään erityishuomiota, ja lopullinen paraneminen kaikkine liikeratoineen tulee olemaan pitkä tie. Jos olen aiemmin ottanut terveyteni itsestäänselvyytenä, nyt en ehkä enää niin otakaan.
  • Ihmiskeho on kerrassaan ihmeellinen luomus. Se pystyy korjaamaan itsensä, kun se on mennyt rikki – luun kasvaminen tarvitsee vain aikaa, lepoa ja oikean asennon! Tätä kirjoittaessanikin ranteessani työskennellään, ja ihan kohta luu on taas ehjä. Kiitoksen siitä suuntaan paitsi HUSille, myös ylöspäin Hänelle, joka tämän kropan loi, ja joka sitä joka päivä ylläpitää.

Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. (Room. 9: 37)

Lue lisää

Arjen voimasanoja -blogi