AJANKOHTAISTA, KOHTAAMISIA |

Blogi: Viimeinen hetki

”Tahdon olla sinua lähellä, vaikken osaa, vaikken yletä.”

Nämä sanat jäivät kaikumaan palmusunnuntaina Jukka Leppilammen konsertin jälkeen. Keskellä mielen ruuhkaa, työntäyteistä kevättä ja lasten kevätnäytöksiä löysin itseni konsertista, vaikka minun olisi pitänyt olla aivan muualla.

Hyvä, että menin. Elämäni melskeessä olen huiskinut menemään ja jättänyt ajatukset tuonnemmaksi. Väsynyt mieli kaipasi pysähtymistä ja musiikki löysi tien sieluni sopukoihin. ”En ole vielä perillä, mutta sylissäsi elämä.”

Pääsiäinen tulee kohti ja lujaa. Erityisesti pohdin kärsimystietä, Via Dolorosaa. Jeesus tiesi kuolemansa hetken. Hän oli pelon ja kuoleman tuskan vallassa. Hän olisi halunnut perääntyä, mutta täytti tehtävänsä, koska rakasti.

Miltä tällaisesta tilanteessa tuntuvat viimeiset hetket rakkaiden kanssa? Kuinka valaa toivoa heihin, jotka jäävät? Kuinka kohdata se hetki, joka on tuntematon? Se, jota kohti jokainen kulkee, josta ei voi perääntyä. Eläisinkö toisin, jos tietäisin kuolinpäiväni?

Kuoleman äärellä elämä on vahvimmin esillä. Tätäkin mietin tänä pääsiäisenä. Miksi vasta ääritilanteissa ymmärtää, mikä on oleellisinta? Miksi ihminen antaa oravanpyöränsä viedä? Voisinko arjessani nipistää itseäni muistamaan, miten käytän arvokkaan, rajatun aikani? Miksi niin usein hakeudun etäälle siitä, mikä on kaikkien tärkeintä? Minkä jäljen jätän muihin ihmisiin?

”Tahdon olla sinua lähellä, vaikken osaa, vaikken yletä”, laulaa Leppilampi. Nämä sanat soivat hymninä mielessäni. Samalla haparoin. Pääsiäisenä ollaan kristinuskon ydinasioiden äärellä. Suurimman rakkauden edessä.

”Sinä olet liki, minä lepään”, hän jatkaa. Riittäisikö se?

Teksti: Katri Saarela

Lue lisää
Arjen Voimasanoja -blogi