Blogi: Mikä on oikeus ja kohtuus?

Olemme tottuneet ajattelemaan, että alkuperäiskansat ovat ainoastaan jossakin kaukana. Saamelaiset ovat kuitenkin Euroopan unionin alueen ainoa alkuperäiskansa.

Suomi ei ole omalta osaltaan vahvistanut Kansainvälisen työjärjestön (ILO) alkuperäiskansoja koskevaa yleissopimusta nro 169, johon perustuvat maankäyttö- ja hallintaoikeudet monet kiistävät. Rovaniemeltä Jäämerelle suunniteltu rata, joka toteutuessaan vaikeuttaisi poronhoitoa merkittävästi, on oiva esimerkki tästä. Toivottavasti tämä kiinalaisten taloudellisia intressejä ajava hanke ei toteudu suunnitellussa muodossa.

Tänään 6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivää. Suomalaiseen almanakkaan juhlapäivä merkittiin vasta vuonna 2004. Juhlapäivän juuret juontavat yli sadan vuoden taakse, vuoteen 1917. Tuolloin Norjan Trondheimissä järjestettiin ensimmäinen pohjoismainen saamelaiskokous, joka käsitteli saamelaisten elinmahdollisuuksia ja otti kantaa saamelaisia koskeviin kysymyksiin. Käsitellyistä aiheista tärkeimpiä olivat liikkumiseen, maiden käyttöön, poronhoitoon ja koulunkäyntiin liittyvät kysymykset. Sadassa vuodessa keskustelun teemat eivät ole paljonkaan muuttuneet, vaikka saamelaisten asema on toki parantunut.

Sille, joka puhuu enemmistön kieltä äidinkielenään, tuottaa melkoisia vaikeuksia ymmärtää, miltä tuntuu kuulua kielelliseen ja kulttuuriseen vähemmistöön. Kansainvälisissä kokouksissa olen oppinut, että erityisen haastavaa se on valkoisille amerikkalaisille.

Itse olen asunut kuusi vuotta Saksassa. Toimin siellä suomalaisten seurakuntien pappina. Kysymykset omasta identiteetistä, oikeudesta omaan kieleen ja kulttuuriin tulivat silloin tutuiksi, myös omakohtaisesti. Osa vuosikymmeniä maassa asuneista seurakuntalaisista puhui jo vahvalla aksentilla. Saksan kielen rakenteet olivat ottamassa ylivallan suomen kielestä. Sama uhka koskee myös pohjoiskalotin alueella asuvia saamelaisia ja heidän kieltään, joskin heidän asemansa alkuperäiskansana tuo asialle lisävakavuutta.

Saksan aikani ehkä koskettavin kokemus oli, kun isoskoulutuksessa tutustuin nuoreen mieheen, jonka äiti ei ollut puhunut lapselleen äidinkieltään. Rippikoulun käytyään Marko oli päättänyt ottaa härkää sarvista ja korjata virheen. Nyt hän puhui jo suhteellisen sujuvasti. Juuri pari päivää sitten viestitimme somessa sujuvalla suomella. Ja mikä tärkeintä, miehen lapset oppivat isältään suomea. Oman kielen ja kulttuurisen identiteetin puolesta pitää, ja on oikeus, taistella.

Teksti: Markku Kotila