Otatko leipee?

Se toistui joka viikko samalla tavalla: Kun kävelin koulusta kotiin lauantaina (sehän oli ennen koulupäivä) jo pihamaalla tulvi vastaan savolaisen ruisleivän tuoksu. Ihanaa, äiti oli leiponut! Uupunut koululainen sai äkkiä jalat alleen ja juoksee pakkasenpunaisin poskin lämpimään tupaan.

Kaksi ihmeellistä lausetta:

– Minä olen elämän leipä, sanoi Jeesus.

– Otatko leipee? kysyi äiti ja leikkasi sopivan siivun. Lapsi sai lämpimän, rapsakka-kuorisen leipäpalan käteensä ja päälle kunnon nokareen voita. Sillä hetkellä unohtuivat kouluviikon vaivat, pyryt ja pakkaset.

– Otatko leipee? Pieneen leipäpalaan tiivistyi niin paljon – koko uskontunnustus! Kiitollisuus, pyhyys.

Isä oli kylvänyt siemenet peltoon, puinut viljan, jauhattanut jyvät. Isä Jumala oli antanut sateen ja auringon. Äiti oli alustanut taikinan puukorvossa, pyöritellyt leivät ja paistanut ne tuvan uunissa, hehkuvalla arinalla. Leipä oli pyhää: se oli syntynyt maasta ja ihmisen työstä. Palaakaan ei heitetty pois.

Rakkaus, huolenpito. Kun pieneltä räkänokalta kysyttiin Otatko leipee? hän tiesi täydellä varmuudella, että leipäpala kuului hänellekin. Hän saisi oman osansa, olipa ollut tuhma tai kiltti. Jeesuskin mursi leivän kaikkien kanssa, ehdoitta.

Yhteys. Äidin paistama ruisleipä ei ollut kenenkään ikioma, kenellekään korvamerkitty. Se jaettiin yhdessä perheenjäsenten ja niiden kanssa, jotka kulloinkin taloon poikkesivat. Jotka syövät samaa leipää, ovat yhtä perhettä Pyhässä Hengessä.

– Minä olen elämän leipä.

Jeesus, katselen leipää Sinun käsissäsi. Katselen, kuuntelen, haistelen, kosketan, maistelen leipää Sinun käsissäsi. Olet kulkenut Emmauksen tiellä itkevien rinnalla, kuunnellut heidän murhettaan. Se ei riitä. Vasta kun murrat leipää, Sinut tunnetaan. Syntyy yhteys ja voima kuoleman rajan yli – tänäänkin, ehtoollispöydässä.

Tule, Kristus, kun päivä murtautuu esiin.

Tule, Kristus, kun leipää murretaan.

Tule, Kristus, kun elämämme murtuu, ja havahduta meidät läsnäoloosi!

(kelttiläinen rukous)

 Teksti: Liisa Seppänen