Pipliaseura levittäytyi maakuntiin 200 vuotta sitten

Kun raamattuseuratoiminta alkoi 1800-luvun alussa Englannissa, pyrkivät sen perustajat luomaan liikkeen, joka ulottui kaikkiin kansankerroksiin ja kansalaispiireihin. Tämä ei onnistunut Lontoosta käsin, vaan toiminta ulotettiin maakuntiin ja niiden kaupunkeihin jo varhaisessa vaiheessa.

Samaa strategiaa noudatettiin niissä maissa, joihin syntyi brittiläisen esikuvan mukaan järjestettyjä kansallisia pipliaseuroja.

Paikallisten ja maakunnallisten seurojen oli tarkoitus levittää sekä Raamattuja että aatetta ja hankkia varoja seuratoiminnalle. Paikallisseuroihin toivottiin edustajia sekä maallisesta että kirkollisesta hallinnosta, liike-elämästä ja lähiseutujen talonpojista. Onnistuminen edellytti sitä, että kansalaisten vapaaehtoinen toiminta oli ylipäänsä mahdollista ja vallanpitäjien sallimaa. Esimerkiksi Suomessa tämä ei ollut itsestään selvää. Maassa oli vasta yksi talousseura ja osallistuminen aatteelliseen toimintaan oli vain säätyläisten harrastamaa.

Kaikki alkoi reformaation juhlavuodesta

Skotlantilainen lähetystyöntekijä John Paterson perusti Turun piispa Jacob Tengströmin kanssa Turkuun Pipliaseuran koko suuriruhtinaskunnan raamattutarpeita varten. Havaittiin, ettei yksi yhdistys kykene valloittamaan koko maata raamattuasialle. Kirjojen levittäminenkin onnistui vain vähän paremmin.

Vuosi 1817 oli kirkon juhlavuosi samaan tapaan kuin viime vuosi omana aikanamme. Keisari korotti Tengströmin arkkipiispaksi ja myönsi Patersonille teologian kunniatohtorin arvon. Paterson oli siirtynyt Pietariin vauhdittamaan venäjänkielisten Raamattujen kustantamista. Hän teki matkoja myös Suomeen ja oppi tuntemaan Suomen maakuntia, seurakuntia ja kansaa.

Paterson ja arkkipiispa tekivät yhdessä kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin kanssa päätöksen alueseurojen perustamisesta läänien pääkaupunkeihin. Toiminta alkoi maaherrojen johdolla.

Kenraalikuvernöörin arvovallalla

Läänejä oli seitsemän: Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan, Kymenkartanon, Viipurin, Savon ja Karjalan, Vaasan sekä Oulun läänit. Suomen kotien varustaminen Raamatuilla ymmärrettiin yhtenäiskulttuurissa myös valtiovallan asiaksi. Maaherroille kirjoittamista helpotti tietenkin myös se, että Turun seuran puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri ja keisarin myötämielisyys raamattutyötä kohtaan oli yleisesti tiedossa.

Uudet alueseurat olivat Turun seuran paikallisosastoja, Porvoota lukuunottamatta. Ensimmäinen alueseura perustettiin Vaasassa 22.1.1818. Keväällä olivat vuorossa Kuopio 10.4. ja Viipuri 20.4. Porvooseen seura perustettiin 5.8.1818. Hämeenlinnan seura muutti Helsinkiin vuonna 1831, kun nykyisestä pääkaupungistamme tuli myös lääninsä keskus.

Porvarien pankki?

Syksyllä perustamiskokouksia järjestettiin lisää. Oulussa oli ollut Turun seuran myyntivarasto ja innokas asiamies, kirkkoherra Henrik Wegelius. Seura perustettiin 25.11.1818 Poriin ja siitä tuli Turulle suoraan alistettu sivuosasto, joka aloitti 3.12. Viimeisenä perustamiskokous järjestettiin Hämeenlinnassa 10.12.1818. Seurojen johtokuntiin valittiin lääninhallinnon johtavia virkamiehiä, pappeja, opettajia ja kauppiaita.

Oulun porvarien seura menestyi hyvin kaikessa muussa paitsi pääasiassaan, Raamattujen levityksessä. Tervaporvarien pipliaseurasta kehittyi varakas ja se myönsi lainoja. Seurojen pyrkimys tukeutua arvohenkilöihin toteutui, mutta toinen tavoite yhdistää kansankerroksia jäi Oulussakin vain hyväksi aikomukseksi. Kansan keskuudesta pääsi alueseuran johtokuntaan ensimmäisenä Kuopiossa Pietari Väänänen, herännäistalonpoika, joka perusti Suomen ensimmäisen sisämaan kirjakaupan Kuopioon.

Maaherrat ja papit

Ensimmäinen, Vaasan alueseura toimi ruotsiksi ja edusti myös Suomen Evankelista seuraa. Kaksikielinen kaupunki oli Pohjanmaan kaupallinen keskus. Vaasan läänin maaherra sai alueseuran perustamista käsitelleen kirjeen joulukuussa 1817 ja vuoden vaihduttua valmistelevat toimet olivat jo käynnissä. Muissakin seuroissa maaherrat olivat aktiivisia. Usein he olivat jo ennestään Turun seuran jäseniä seuraten esimiehiään keisaria ja kenraalikuvernööriä. Seurojen muutos kirkollisesti johdetuiksi kesti useita vuosikymmeniä. Pipliaseura ja sen haaraosastot olivat syntyessään valtiovallan kärkihanke. Raamattu oli parasta valistusta kansalle.

Perustamispöytäkirjan teksti puheenjohtajien valinnasta kuvastaa hyvin sitä arvokkuutta, joka sävytti kaikkien seurojen varhaisvaiheita: ”Varapuheenjohtajiksi valittiin: Korkeasti jalosukuinen Herra Presidentti, todellinen Kamariherra ja pyhän Annan ritarikunnan toisen luokan Ritari C. Fr. Rothkirch ja Korkeasti jalosukuinen, Herra paroni, maaherra ja pyhän Annan ensimmäisen luokan Ritari Carl de Carnall.”

Teksti: Teemu Kakkuri