KOHTAAMISIA |

Porsaan kanssa Paraguayihin

Misíon La Pazin (Rauhan Lähetys) -kylässä Pohjois-Argentiinassa vallitsee unelias tunnelma. Ihmiset istuvat viluissaan kotinuotioittensa ympärillä. Vain wichí- ja chorotelapsilla riittää intoa ja energiaa telmiä kuraisella kylänraitilla.

Me, Argentiinan ja Suomen Pipliaseurojen pieni retkikunta, mukaan lukien paikallinen anglikaanipiispa Nicholas ”Nick” Drasen, heräämme aamuun yhteismajoituksessa Santa Christinan kylätalon betonilattialla. Aamu valkee tihkusateisena ja kylmänä. Edellisenä päivänä, helle, hiki ja hiekkapöly kuorruttivat meidät tasaisen harmaiksi.

Kahden jeepin lavat täyttyvät matkatavaroista, vararenkaista ja polttoainekanistereista. Ajamme useita tunteja puiden ja piikkipensaiden väleissä kiemurtelevaa tientapaista kunnes putkahdamme pusikoiden keskeltä Mision La Pazin kylään, lähellä Paraguayn rajaa. Kylää asuttavat kolmeen eri alkuperäisväestöön, wicheihin, choroteihin ja chulupeihin kuuluvat perheet.

Menemme ensin tapaamaan piispa Nickin ystäväperhettä. Keittiökatoksessa, hiipuvan nuotion äärellä istuu isäntä itse, chorotenkielisen Uuden testamentin kääntäjä Jose. Hän oli iloisen yllättynyt vierailustamme. Jose toivoo kylänsä nuorille lisää chorotenkielistä luettavaa, Uusia testamentteja ja laulukirjoja. Hän kantaa suurta huolta choroten kielen säilymisestä.

Nickin jäädessä tarinoimaan Josen kanssa me muut lähdemme katsomaan kylän laidalla virtaavaa Argentiinan ja Paraguayn välistä leveää rajajokea. Sillankorvassa joukkoomme liittyy iloinen wichí- ja chorotelasten joukko. Tenavat näyttävät meille kaikki osaamansa kuperkeikat ja hypyt. Pitkän sillan toisella puolen häämöttää rajanylityspaikka, joten päätämme tehdä retken Paraguayhin. Rajan tuolle puolen meitä ajoi myös nälkä, halu löytää ruokapaikka. Päivä oli jo pitkällä, ja aamuisten keksien, kuivien vehnäpullien ja matée-teen antama energia oli kulutettu loppuun jo ajat sitten.

Argentiinalais-suomalaiseen delegaatioomme liittyneet lapset kirmaavat edellä. Heissä on ainesta vaikka voimistelujoukkueeksi. Toisella rannalla porukkamme kasvaa: neljä ruskeankirjavaa kilipukkia ja musta porsas liittyvät mukaan. Niillä on hypyissään ja kisailussaan aivan samaa intoa kuin lapsilla. Hetken päästä porsas ryhtyy haastamaan yhtä kiliä mittelöön. Porsas puskee kärsällään ja kili pikku sarvillaan. Aikansa nahisteltuaan porsas saa tarpeekseen leikistä ja porukastamme. Sen sijaan neljä kilipukkia ja muu joukkueemme jatkaa määrätietoisesti läpi Paraguayn rajaportista.

Odotuksemme Paraguayn lihapadoista kasvaa, kun kauempana, piikkipensaiden keskellä näkyy muutama rakennus. Sinne! Kuppila löytyy, mutta selviää ettei pöytäpaikkoja saati ruokaa löydy yhdeksälle aikuiselle, kymmenelle lapselle ja neljälle kilipukille.

Tyhjin vatsoin koko konkkaronkkamme kääntyy paluumatkalle. Pari pienintä lasta väsähtää, joten heidät nostetaan reppuselkään. Sillan liepeillä kilit kipittävät porsas-kaverinsa luo. Naapurimaassa ruoho ei ollut vihreämpää heillekään. Kylään tultua lapset hajautuvat omille teilleen. Lopulta mekin löydämme kylän laitamilta pienen ruokalan. Pyykkinarulla kuivuu vaatteiden lisäksi lihanriekaleita. Meidän ateriaamme varten isäntä ottaa muutaman lihakimpaleen, jotka pilkkoo halkotukin päällä. Siinä lihojen paistumista odotellessa mietin, etten aamulla arvannut, että iltapäivällä olisin matkalla porsaan kanssa Paraguayhin.

 

Teksti: Satu Toukkari