Raamattumietiskely: Käsieni ihoon olen sinut piirtänyt

Äidinkieli on ihmisen itseilmaisun tärkein väline; ajattelun ja vuorovaikutuksen perusta, tunteiden ja sydämen kieli. Toisinaan äidinkielestä sanotaan, että se on meidän ihomme.

Uskon kielen voimme oppia ennen kuin opimme varsinaisesti puhumaan. Voi olla niinkin, että vuoropuheluun Jumalan kanssa ajautuu vasta aikuisena. Siksi niin lukutaito- kuin raamatunkäännöstyö ovat tavattoman tärkeitä.

Minä opin uskonnollisen äidinkieleni jo äidinmaidossa. Se läpäisi ajatteluni, ihmissuhteeni ja maailmankuvani.

Minä opin uskonnollisen äidinkieleni jo äidinmaidossa. Se läpäisi ajatteluni, ihmissuhteeni ja maailmankuvani. Ja sitten kävi niin kuin useille meistä jossain kohtaa elämää käy: vieraannuin uskonnollisesta äidinkielestäni. Ajauduin hiljaisuuteen, jossa ei enää ollut sanoja ja merkityksiä samaan tapaan kuin ennen. Oli opeteltava uusi kieli, uusia kieliä, joita sydämeni ja sieluni ymmärtää. Sanojen rinnalle löytyi metsäpolut ja pyhiinvaellusreitit: väyliä, joita on ennenkin kuljettu. Tärkeäksi tuli myös kuvan kieli. Kaipauksen ja ikävän keskellä ikonien kauneus veti puoleensa. Pitkän katselun, hitaiden pensselinvetojen, syvien merkitysten ja kauneuden vuoropuhelu hoitaa sielua ja ruokkii toivoa.

Kaipauksen ja ikävän keskellä ikonien kauneus veti puoleensa. Pitkän katselun, hitaiden pensselinvetojen, syvien merkitysten ja kauneuden vuoropuhelu hoitaa sielua ja ruokkii toivoa.

Ikoni ilmaisee kuvana sen, mitä kirjoitukset kertovat sanojen kautta. Ikoni ei kuitenkaan ole vain pyhien tekstien kuvitusta. Se on ihan oma kieli ja kielioppi, jonka merkkejä ja symboleita voi oppia lukemaan. Venäläinen ikonimaalari, nunna Juliana (1899–1981) on sanonut ikonia viivoin ja värein ilmaistuksi rukoukseksi. Parhaillaan edessäni on Kaikkien murheellisten ilo -ikoni. Kuvan keskellä on suuri hahmo: taivaan ja maan valtiatar. Hänen ympärilleen ovat kokoontuneet murheelliset, alastomat, nälkäiset, orvot, sokeat, rammat, sairaat ja sorretut. Näiden ihmisten ja elämänkohtaloiden keskellä on enkeleitä, jotka osoittavat kohti Jumalansynnyttäjää, joka on ”varma suoja ja vartija, satama ja turvamuuri, suojapuu ja varustus”.

Ikonia maalatessa ehtii miettiä monenlaista: omaa elämää, maailmaa ja sen epäoikeudenmukaisuutta, niin monenlaista kärsimystä ja ulkopuolisuutta.

Ihmishahmoja on paljon. Ikonia maalatessa ehtii miettiä monenlaista: omaa elämää, maailmaa ja sen epäoikeudenmukaisuutta, niin monenlaista kärsimystä ja ulkopuolisuutta. Siellä ihmishahmojen joukossa tunnistaa myös oman elämänsä. Profeetta Jesajan kirjassa käydään lyhyt vuoropuhelu, joka tuo lohdun ja luottamuksen. Siion sanoo: ”Herra on minut hylännyt, Jumalani on minut unohtanut!” Jumala vastaa: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.” Jes. 49:14–16

Siitä kertoo valo ikonin hahmojen iholla, kasvoilla.

Teksti: Mari Leppänen
Kuva: iStock

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani, joka toimii myös Hiljaisuuden ystävien puheenjohtajana. Leppänen kirjoittaa Piplia-lehden tämänvuotiset raamattumietiskelyt. Raamattumietiskely on julkaistu Piplia-lehdessä 1/2020.