Rakkaus ei ala meistä eikä pääty meihin
Kävelen kirkon käytävää kohti alttaria. Käytävä on matolla päällystetty, ja tuntuu kuin kävelisin kengät jalassa jonkun kotona. Matto on punainen, ja minua huvittaa ajatus alttarille kävelemisestä punaista mattoa pitkin. Pehmeä alusta vaimentaa askeleet, puiset penkkien selkänojat ovat lujat ja käytöstä kuluneet, vaikka minä en ole niissä hetkeen istunut.
Olen kulkenut samaa käytävää ennenkin: isäni saattelemana, kukkakimppua käsissäni puristaen. Olen kävellyt kirkon etuosaan vastasyntynyt käsivarsillani, suoristanut ryhtiä ja kastepuvun helmaa, tuntenut vuoroin iloa ja vuoroin jännitystä tulevasta.
Alttari on ollut monien tunteiden paikka, mutta tänään en tunne mitään. Osaan vain olla hiljaa tyhjässä kirkossa ja katsella alttarin kaartuvaa kaidetta. Se jäljittelee ympyrää, sillä ympyrällä ei ole alkua tai loppua. Muoto on kokonainen ja täydellinen – toisin kuin elämäni.
Käännyn ympäri, ja varmistan, että olen kirkossa yksin. Polvistun kaiteelle kuin tunnustellakseni, mitä paikka tänään puhuu. Liu’utan kättä punaista samettista pehmustetta pitkin, ja mielikuvissani kaari vie ajan taakse yhdistäen meidät edeltä kulkeneisiin.
En tiedä, onko se kovin oikeaoppista, mutta kuvittelen edesmenneen isoäitini alttarille vastapäätä polvistuneena, ja niin kuin aina mielikuvissani, hän nostaa katseensa ja hymyilee minulle. Sydämessä läikähtää jotain lämmintä, joka tulvahtaa ulos silmäkulmista. Koen vihdoin olevani läsnä omassa kehossani.
Alttaria kutsutaan kohtaamisen paikaksi, ja aavistan, miten monella tasolla se sitä onkaan. Alttari on rakkauden rajalla — kohdassa, jossa arki ja pyhyys, taivas ja maa koskettavat. Alttarikaide on myös reuna yhteiselle ehtoollispöydälle, jossa ei ole kulmia, ei parempaa tai huonompaa paikkaa. Pöydässä kaikki näkevät toisensa, myös vihollisensa.
Tuomarien kirjassa kerrotaan, kuinka Gideon rakensi alttarin ja antoi sille nimeksi ”Herra on rauha”. En tunne suuria tunteita, mutta rauhaa aistin. Palautan mieleeni psalmin sanat: ”Kiittäkää Jumalaa, sillä hän on hyvä, hänen uskollisuutensa on ikuista.” Ikuista niin kuin ympyrä, ikuista niin kuin alttari. Jumalan hyvyys, ei omani. Siitä tässä on kyse.
Havahdun ajatuksistani, kun ovi käy. Tunnen lattian jalkojeni alla, ja ajan virtaus kulkee taas kevyesti sormien läpi. Ympyrällä ei ole alkua eikä loppua. Se on ikuisuuden merkki, muoto, joka palaa aina itseensä. Sellainen on myös Jumalan rakkaus: se ei ala meistä, eikä pääty meihin.
Siihen turvaten lähden. Hiljaisuus on lämmin ja vakaa.
Raamatunkohdat: Tuomarien kirja 6:24, Psalmi 136:1
Teksti: Hanna Kivisalo
Piplia-lehden yksi suosituimmista palstoista on raamattumietiskely. Tänä vuonna tekstit kirjoittaa teologi, opettaja ja kirjailija Hanna Kivisalo.
Liity kannattajajäseneksemme, niin saat Piplia-lehden kotiisi ja tuet raamattutyötä niin maailmalla ja Suomessa.