Suomen kesän ihanuus perustuu sen lyhyyteen 

Harvinaisuus ja lyhytaikaisuus lisäävät asioiden arvoa. Maksamme esimerkiksi timanttisormuksista maltaita paitsi niiden kauneuden vuoksi, myös siksi, ettei niitä kasva joka kadun kulmassa. Asuessani viime kevään perheeni kanssa USA:ssa kävimme Washingtonissa kirsikkapuufestivaaleilla. Ihmiset läheltä ja kaukaa olivat pakkautuneet kongressitalon viereiseen puistoon ihastelemaan pinkkien puiden hetkellistä kukkaloistoa. Kukinnan ohikiitävyys näytti lisäävän sen näkemisen arvostusta.

Sama logiikka sopii myös Suomen kesään. Onhan se ahdettu täyteen häitä ja hurlumheitä. Onko syynä se, että haluamme ottaa pian piiloutuvasta auringosta kaiken irti, vai myös se, että suomalainen suvi on lyhyydessään jotenkin suloisempi kuin Espanjan tai Kreikan pitkä paahde? Jos heinäkuu kestäisi kuusi kuukautta, olisiko se yhtä ihana?

Jotkut filosofit ajattelevat, että myös ihmiselämän lyhyys ja rajallisuus vahvistaa sen merkityksellisyyttä. Esimerkiksi ystävän kanssa vietetyn kesäillan merkitystä lisää se, että valitsemme viettää tuon hetken juuri hänen kanssaan, emme kenenkään muun. Jos aikaa olisi rajattomasti, voisimme istua iltaa kaikkien hyvänpäiväntuttujen kanssa menettämättä mitään. Mutta koska käytettyä aikaa ei saa takaisin, sen uhraaminen juuri tiettyihin ihmissuhteisiin lisää niiden painoarvoa.

Kuitenkin kuolema on myös paha asia. Se katkaisee ihmissuhteet, mielekkäät projektit ja kaiken muun merkityksellisen. Kun meidän esikoispoikamme kuoli kolmivuotiaana, en iloinnut, että saipas hän elää poikkeuksellisen arvokkaan elämän. Ei elämän lyhyys itsessään tee siitä parempaa.
Raamatun mukaan kuolema onkin vieras tunkeilija Jumalan hyvässä maailmassa, seurausta ihmisen kapinasta Luojaa vastaan. Paavali toteaa, että ”synnin palkkioina jaetaan kuolemaa, mutta Jumala antaa hyvyydessään lahjaksi ikuisen elämän Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme yhteydessä” (Room. 6:23, UT2020). Myös minä odotan kuolemattomuutta ja poikani kohtaamista ikuisuudessa, josta ristin vuoksi toivon pääseväni osalliseksi.

Silti pohdin, voisiko kuolema olla osa Jumalan viisasta suunnitelmaa. Kuten keskikesän valo ja talven kaamos täydentävät toisiaan, ehkä tämä kuolemaan päättyvä korpitaival ja ikuinen elämä tuonpuoleisessa muodostavat yhdessä kauniimman kokonaiskertomuksen kuin se, että ihmiskunnan tarina olisi alusta loppuun pelkkää paratiisin kesää.

En minä silti innolla odota kuolemaa, enkä myöskään helmikuun sohjoa.

Teksti: Lari Launonen.
Launonen on uskonnonfilosofi, joka kirjoittaa Piplia-lehden raamattumietiskelyt tänä vuonna. Hän tutkii Helsingin yliopistossa elämän merkityksellisyyttä.