Blogi: Muutos

Joka aamu pyöräilen tuttua merenrantareittiä työpaikalleni. Alkukevään yhtenä aamuna mieleni on erityisen huolentäyteinen. Kolea tuuli puhaltaa voimakkaana vastaan, kun ponnistan ylös jyrkkää mäkeä. 

Mietin tulevaa muuttoa. Työpaikkamme muuttaa uusiin tiloihin pian. Oman huoneeni rauha vaihtuu yhteisiin työtiloihin, uusiksi kiiltäviksi pinnoiksi, vielä elämää näkemättömiksi vastarakennetuiksi seiniksi ympärilläni, uusi vierustoveri kyljessäni. Mietin kykyäni keskittyä, mietin yhteisten pelisääntöjen uudelleenrakentumista, keksin yhä uusia huolenaiheita. Kannan huolta alkukevään koleana aamuna. Vaikka…

vielä tänään ei muuteta. Vielä tänään en istu uudessa toimistossa uuden vierustoverin kanssa. Britit toteavat sananlaskussa, että ylitetään se silta sitten, kun ensin saavumme sille.

Näin kerron itselleni. Sallin ensimmäisen rakentavan ajatuksen tulla päähäni ja johdattaa minua syvemmälle. 

Että muistan. Että kaikki on Luojan kädessä. Tapahtukoon Sinun tahtosi. Ja jos niin kerran on, kaikki tapahtuu juuri  parhain päin. 

Onko toisinaan vaikea uskoa, todella tavoittaa tunnetta syvästä luottamuksesta? Minun on. En ehkä voi valita tunnettani, mutta voin valita ajatukseni. Sanani. Tekoni.

Turvaudun siis nytkin sanoihin, viisauteen, annan ajatteluni johdattaa minua kohti syvempää sanan siivin.  Valitsen ja haluan muistaa, kuinka useasti ennenkin olen ollut tässä – kannan huolta tulevasta. Jostakin, joka on muutoksen alla. Uuden tulo pelottaa. 

Epäluottamuksen, uskon ja epäuskon kanssa häilyneelle vastasi tuntemani vanha herra tyypilliseen suorasukaiseen tapaansa:

– Jollet mihinkaan muuhun voi uskoa, niin usko edes omiin kokemuksiisi! 

Tämän suorasukaisen mutta armoa sisältävän tokaisun muistaminen johdattaa minut sinne, missä on totuus ja henki. Niin – mitkäs olivatkaan minun kokemukseni muutoksista;  asioista jotka tapahtuvat ympärilläni minulta kertakaikkiaan lupia kyselemättä! Toisin sanoen, elämä itse. 

Kerta kerran jälkeen olen saanut yllättyä, mitä kaikkea hyvää näiden pelättyjen muutosten seurauksena on rakentunut.  Kuinka hyvin kaikki onkaan mennyt – ja kuinka tuhatkertaisesti paremmin, hienommin, kuin itse koskaan olisin voinut kuvitella tai toivoa. 

Silloinkin, kun asioiden tila ja tola on surettanut tai huolestuttanut, ehkä kerrassaan järkyttänyt, olen nähnyt, kuinka siitä on rakentunut lopulta hyvää. Olen vähintäänkin oppinut jotain arvokasta. Rakentunut kokemusta viisaammaksi.

Nämä ovat minun kokemuksiani rakastavasta Jumalasta. Käsittämätön armo. 

Olen saanut itseni punnerrettua mäen huipulle. Tätä odotan joka aamu iloisen jännityksen säestämänä: Kas, mitä tänään näenkään huipulta. Tänään: taivaanrannan, tuulessa tempoilevan aallokon. Aina yhtä puhutteleva, vaikuttava. Käsitän – ei yhtenäkään päivänä ole vielä tutun reitin tuttu taivaanranta auennut samannäköisenä. Joka päivä näen avaran uuden taivaan, meren sävyt heijastuen rikkaissa sävyissä. Eivät koskaan kuten eilen. 

Kirjoitan tekstiä uusissa kiiltävissä toimistotiloissamme. Kas, eihän tässä kuinkaan käynyt. Kaikkihan on hyvin, nyt ja aina.

Teksti: Anu Tuomainen