Toivo kasvaa varjoista

Pystyt mihin tahansa? Tavoitteellisen toivon lupaus

Vuosia sitten sosiaalisessa mediassa kiersi meemikuva, jossa piirretty virtahepo polki hikisenä kuntopyörää ja katsoi seinällä olevaa tavoitekuvaa, jossa oli solakka ja upea yksisarvinen. Kuvan tsemppaava viesti oli: “Pystyt mihin tahansa!”

Toivoa pidetään positiivisena psykologisena voimavarana. Se on positiivisuuspsykologien mukaan “tavoitteellista, päämäärätietoista ja suunnitelmallista”. Heidän mukaansa tuloksellisuus ja toiveikkuus ovat myönteisellä tavalla yhteyksissä toisiinsa. Toivo saa toimimaan määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti tavoitetta kohti.

Toivo voi näin toimia joko yksilön omien päämäärien tai yhteisöllisten poliittisten päämäärien tavoittelua varten. Toiveena on muuttaa jotakin vallitsevissa oloissa, joko omissa tai yhteiskunnallisissa: Juuri nyt asiat kenties ovat huonolla tolalla, mutta tulevaisuudessa ne voivat olla paremmin ja me voimme itse tehdä sen eteen paljonkin. Päämäärään suuntautunut toivo saa ihmiset toimimaan, tekemään ja säilyttämään toimijuutensa. Se on hyvä, mutta sille on päätepysäkkinsä. Elämä asettaa niin paljon esteitä tuottavan toiveikkuuden tielle.

Kun toivo ei riitä

Maailmanhistorian sivut ovat täynnä ihmiskohtaloita, joissa toiminta ei ole johtanut toivottuun lopputulokseen. Elämä on hopealankojen varassa eikä välttämättä vaadita paljoakaan, kun joku langoista katkeaa. Jos niitä katkeaa monta, tavoite voi olla mahdoton saavuttaa, vaikka olisi kuinka toiveikas ja toimelias. On myös tavoitteita, joita ei voi saavuttaa, vaikka hopealangatkin olisivat kunnossa. Esimerkiksi virtahevosta ei tule yksisarvista kuntopyörää polkemalla. Eikä maailmaa saada muuttumaan paratiisiksi, vaikka toivopäissään touhotettaisi kuinka.

Toivo, joka jää

Kristillinen toivo kurottautuu pidemmälle, päämäärätietoisen toiminnan tuolle puolen.

Ennen esiripun avaamista toivon näkymien edestä, Raamattu lupaa hirvittäviä kärsimyksiä ihmiskunnan osaksi. Ne tulevat riippumatta ihmisten tavoitteista tai toiveista. Lähetetäänpä Ilmestyskirjan ennustuksissa maan päälle sellaisiakin vitsauksia, että ihmiset toivovat kuolevansa, mutta jopa kuolema pakenee heiltä (Ilm. 9:3-6).

Mitä toivoa voi sisältyä niin syvään kärsimykseen? Jostakin syystä ihmisillä on taipumus pystyttää muistomerkkejä mitä karmaisevimmille historiallisille tapahtumille. Tuskinpa niiden tarkoituksena on vaalia toivoa kuolemanleirien, orjakaupan, nälänhädän tai sotien uudesta paluusta. Ennemmin muistomerkit ja muistelemisen paikat julistavat, että tälläkin hirvittävällä tavalla toivo on yritetty murhata. Jokaisen kirkon alttarilla on isompi tai pienempi veistos ristiinnaulitusta miehestä.

Muistomerkit kätkevät sisäänsä toivon. Niiden äärellä voi mielessään vaeltaa syviin toivottomuuden maisemiin ja palata takaisin toteamaan, että minä olen tässä ja elän. Hautausmailla ja kärsimysten muistomerkkien edessä voi vaeltaa pää pystyssä ja toiveikkaana. Samalla jokainen kärsimys kaipaa myötäelämistä ja jokainen hautakivi muistuttaa siitä, että myös oma matkamme päättyy joskus.

Toivo, josta ei yleensä pahemmin puhuta, kumpuaa varjoista. Sen koti on hautausmaa. Se versoo sieltä, missä päämäärää tavoitteleva toivo on jo kuollut. Toivo antaa ihmiselle voimaa kulkea päin kärsimystä ja lopulta kuolemaa. Toivo kumpuaa luottamuksesta: Kaikki ei ole minun tavoitteellisen toimintakykyni varassa. Kaikella on aikansa. Kaikki ei ole tässä.

Teksti: Helena Kauppila, koulutuspäällikkö, Suomen Pipliaseura