Toivo on täällä

Ei aavistanut kansa, joka pimeydessä vaeltaa, että hetki oli koittanut. Kaupungin nukkuessa tuhatvuotista untaan kattojen ylle oli syttynyt tähti, jonka säde kulki halki ikuisuuden ja osui seimeen Beetlehemissä.

Ei tullut maanjäristystä eikä sotajoukkoja. Ei myrskyä repimään temppelin esirippua kahtia, ei aseita sortajien käsistä. Hiljaisuuden leikkasi pienen lapsen itku.

Itku oli niin hento, että sen kuuli vain kaksi ihmistä, mutta sen voima tuli taivaasta. Itku kohosi korkeammalle kuin temppelin katto. Se kantoi voimaa, joka oli suurempi kuin kaikki maailman myrskyt ja maanjäristykset, ja silti sen kauneus riisui aseista kaikki, jotka itkun kuulivat.

Ei aavistanut kansa, joka pimeydessä vaeltaa, että hetki oli koittanut. Että kuoleman varjon maassa vaeltaville koittaisi valkeus. Että heille, joita elämä oli vaatinut verolle, jotka olivat raskaana surusta ja hiljaisista taisteluista – heille oli syntynyt toivo.

Ne, jotka saapuivat seimelle, putosivat polvilleen. Ei ollut sanoja, oli vain lapsen itku: enkelten laulu iholla, ilma tiheänä tähtiä. Itku tarttui jokaiseen seimen äärellä. Se sekoittui hämmennyksen, sitten helpotukseen ja taittui ilon ja riemun täyttämään nauruun:

Lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu. Toivo on täällä.

Teksti: Hanna Kivisalo