Minä inhoan sotaa

Pikkupoikana ala-asteellamme kiersivät ystäväni-kirjat. Muistatko? A5-kokoiset kovakantiset opukset, joissa kysyttiin haaveammateista, harrastuksista ja suosikkiruoista.

Yksi kysymyksistä kuului ”Mitä inhoat?”

Selatessani nyt muistojen laatikosta löytynyttä kirjaa, monen vastaus oli sama. ”Hämähäkkejä, yhtä tyyppiä ja sotaa.” Se oli myös minun vastaukseni.

Vuodet ovat vierineet ja paljon on muuttunut, mutta tänäänkin minä inhoan sotaa.

Kun hyökkäys Ukrainaan käynnistyi, sain useana yönä olla vapaaehtoisena vastassa sotaa Suomeen pakenevia perheitä. Satamassa en kuitenkaan kohdannut vihaa, tai inhoa, kohtasin suuren surun.

Konfliktit ovat suurimmillaan yksittäisten ihmisten tragedioissa. Menetetty lapsuus, hukattu tulevaisuus.

Oli vaikea löytää sanoja, mutta aina ei tarvitsekaan. Niissä öisissä hetkissä olimme läsnä toinen toisillemme, ja kyllä. Niissä oli rauha.

Kun turhaudumme omaan pienuuteemme maailman mullistusten keskellä, on lohdullista muistaa, että vaikka emme voi muuttaa sotia kansojen välillä, voimme silti rakentaa rauhaa. Rauhaa tuntea. Rauhaa olla ihminen. Rauhaa surra. Rauhaa kasvaa. Rauhaa voimistua.

Sota Ukrainassa on jatkunut pian kahden vuoden ajan. Talven lähestyessä tuntuu entistä merkityksellisemmälle löytää väyliä osoittaa solidaarisuutta ja tukea konfliktin uhreille.

Vaikka maailma ei ole oppinut mitään sitten ystäväni-kirjan, 40 vuotta sitten, ja lapset kohtaavat yhä sotia inhottavaksi, minä olen oppinut. Ihan kuten sinäkin.

Meissä on mahdollisuus, jos ei muuhun, niin rauhanrakentajiksi niihin pieniin hetkiin. Ihmisenä ihmiselle.

Ei unohdeta Ukrainaa.

Tule mukaan: piplia.fi/lahjoita/

Teksti: Mikko Huttunen

Kuva: UBS