Suomalaiset Raamatut

Raamatunkäännöstyön alku Suomessa liittyy uskonpuhdistuksen ja humanismin syntyyn. Ensimmäinen julkaistu Uuden testamentin suomennos on vuodelta 1548. Sen kääntäjä, Mikael Agricola, aloitti käännöshankkeiden sarjan, joka ulottuu meidän päiviimme saakka. Suomessa on tähän mennessä ilmestynyt kolme virallisen aseman saanutta koko Raamatun suomennosta. Niistä pitkäikäisin on myös ensimmäinen. Se julkaistiin 1642 ja sitä käytetään vieläkin – joskin kielellisesti korjatussa asussa. Suomen Pipliaseuran toiminta on vaikuttanut kahden myöhemmän virallisen suomennoksen syntyyn. Toinen virallinen suomennos hyväksyttiin vuosina 1933 ja 1938 ja kolmas suomennos vuosina 1992 ja 2007.

Mikael Agricolan Uusi testamentti

Suomalaisen raamatunkäännöstyön alkuna pidetään Mikael Agricolan (n. 1510–1557) Uuden testamentin suomennosta. Suomennos ilmestyi vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti). Työn Agricola aloitti opiskellessaan Saksassa vuosina 1536–39 tai mahdollisesti jopa ennen sitä. Agricolan suomennostyö ei rajoittunut vain Uuteen testamenttiin, vaan hän käänsi myös huomattavan osan Vanhasta testamentista. Työssä Agricola käytti luultavasti avustajia, mutta heidän henkilöllisyyttään ei ole voitu varmistaa.

Agricolan työtä tutkittaessa on havaittu, että Uuden testamentin käännös perustuu pitkälle Erasmus Rotterdamilaisen toimittamaan kreikankieliseen tekstiin (ensimmäinen painos 1516), joskin siinä näkyy vaikutteita myös Lutherin saksannoksesta, vuoden 1541 ruotsinnoksesta ja latinankielisestä Vulgatasta.

Tekstinäyte:

Agricola näyte

Apt. 21:18–19, vuoden 1548 Se Wsi Testamenti

Agricolan aikaan suomeksi ei ollut saatavilla kirjallisuutta. Niinpä raamatunkäännöstyö ja muut kirjat, muodostavat suomalaisen kirjallisuuden lähtökohdan. Agricolan käyttämällä kielellä on ollut sittemmin huomattava merkitys kehittyvälle suomen kirjakielelle. Esimerkkeinä tästä mainitaan usein uudissanoja, jotka Agricola loi, vaikka onkin vaikea tietää, kuinka paljon hän itse loi uutta sanastoa.

Lue lisää: agricola.fi

Ensimmäinen suomenkielinen koko Raamattu

Agricolan työ kääntäjänä jäi kesken. Käännöstyöhön palattiin varsinaisesti vasta, kun kuningas Kaarle IX (1550–1611) asetti komitean valmistelemaan koko Raamatun suomennosta 1602. Komitean johtoon tuli Turun piispa Ericus Erici Sorolainen (n. 1546–1625). Komitean työskentelyn yksityiskohtia ei tunneta, eikä tiedetä, mitä se tarkkaan ottaen sai aikaan. Sorolaisen kuoltua 1625 hanke pysähtyi. Työ saatiin painettua vasta 1642, sen jälkeen kun valtio oli päättänyt 1638 vastata Raamatun painokuluista. Painatusta varten muodostettiin uusi komitea, jota johti Turun tuomiorovasti Eskil Petraeus (1593–1657). Työ valmistui hyvin nopeasti ja tämä viittaa siihen, että komitealla oli käytössään paitsi Agricolan jo ilmestyneet suomennokset, myös Sorolaisen johtaman komitean käännökset.

Komitealle annettujen ohjeiden mukaan työn tuli perustua heprean ja kreikankielisiin teksteihin, mutta samalla tuli seurata Lutherin saksannosta, sen vuoden 1545 painoasussa. Komitea käytti hyväkseen myös vuoden 1615 ruotsinnosta. Komitean tuli käyttää sellaista hyvää ja puhdasta suomea, jota ymmärretään kaikkialla. Tämä ohje johtuu siitä, että Agricolan suomennos koettiin liian länsisuomalaiseksi. Vielä komitean ohjeissa todetaan, että eri kirjojen väliset tyylierot tuli tasoittaa.

Tekstinäyte:

1642 näyte

Apt. 21:18–19, vuoden 1642 Raamattu

Tukholmassa 1642 painettu Raamattu on omistettu kuningatar Kristiinalle (1626–1689) ja on nykymittapuun mukaan valtava, sidottuna kirjana se painaa kuusi kiloa. Teoksesta otettiin 1200 kappaleen painos. Säilyneestä kustannussopimuksesta käy ilmi, että kirjapaino velotti painotyöstä yhteensä 1440 riikintaaleria. Teosta myytiin Suomessa 8 taalerin hintaan. Painoksesta kaksi kolmasosaa päätyi Suomeen ja yksi kolmas osa jäi Ruotsiin.

Vuoden 1642 Raamatulla on ollut huomattava merkitys suomen kielelle ja kulttuurille. Se edustaa vanhaa kirjasuomea, ja on nykysuomeen verrattuna länsisuomalaisempi. Ilmestymisensä jälkeen vuoden 1642 suomennos pysyi käytössä, kielellisesti parannettuina laitoksina, aina tähän päivään asti. Näistä laitoksista vuoden 1776 laitos on tunnetuin ja yhä vielä meillä käytössä, joskin sekin kielellisesti korjatussa asussa.

Vuoden 1776 ns. Vanha Kirkkoraamattu

Suomenkielen kehitys 1600- ja 1700-luvuilla yhdessä johti Raamatun suomennoksen korjailuun. Useimmissa tapauksissa korjailu koskee oikeinkirjoitusta, mutta myös sisällöllisiä korjauksia tehtiin. Kaikista vaikutusvaltaisin korjatuista laitoksista ilmestyi vuonna 1776. Tämä laitos perustuu vuoden 1642 suomennokseen ja vain korjaa sitä paremman kieliasun saavuttamiseksi. Kielellisen toimitustyön teki kirkkoherra Antti Litzelius (1708–1795), joka oli toimittanut Raamatusta korjatun version jo 30 vuotta aiemminkin, 1758.

Vuoden 1772 Raamatun esipuheen mukaan varsinaisia sisällöllisiä korjauksia on vähän (harwoisa paikoisa parattu), mutta oikeinkirjoitusta on muutettu systemaattisesti. Esipuhe mainitsee erikseen C-kirjaimen korvaamisen K-kirjaimella.

Tekstinäyte:

1776 näyte

Apt. 21:18–19, vuoden 1776 Kirkkoraamattu

Kirjasta otettiin 9050 kappaleen painos. Painoksesta säilyneitä kappaleita tutkittaessa on havaittu, että painoksessa on todellisuudessa kaksi erilaista painosta. Tätä kummallisuutta on selitetty sillä, että kesken painatusta käytettyjä oikeinkirjoitusperiaatteita muutettiin. Kumpaakin painosta arvellaan olleen lopulta suunnilleen sama määrä.

Vuoden 1776 laitos on toistaiseksi tärkein Raamatun suomennos. Se säilyi evankelis-luterilaisen kirkon virallisena käännöksenä aina vuoteen 1938 asti ja on yhä käytössä erityisesti joidenkin herätysliikkeiden parissa. Tämä kertoo omalla tavallaan siitä, kuinka merkittävässä asemassa Raamatun suomennos herätysliikkeissä oli ja yhä on.

A.W.Ingmanin ”Koetusraamattu” 1859

Suomenkielen nopea kehitys ja Raamatun painosten suppeus synnyttivät tarpeen uudistaa suomenkielinen raamatunkäännös. Professorit Gabriel Geitlin (1804–1871) ja Matthias Akiander (1802–1871) jättivät asiaa käsittelevän muistion Pipliaseuralle 1852. Vastauksena muistiosta kerätylle palautteelle Pipliaseura päätti toimittaa Raamatusta uuden, korjatun laitoksen. Työhön valikoitui Anders Wilhelm Ingman (1819–1877). Hänellä katsottiin olevan työhön tarvittava tieto ja taito. Ingman suoritti työn vuosien 1854 ja 1859 välisenä aikana.

Tekstinäyte:

Ingman näyte

Apt. 21:18–19, Ingmanin ”Koetusraamattu” 1859

Ingmanin työ sai ristiriitaisen vastaanoton. Sitä arvosteltiin kovin sanoin ja osin syystä. Ingmanin suomenkielen tyylitajua pidettiin heikkona ja kielellisiä parannuksia hätäisesti tehtyinä. Lisäksi Ingman oli ihastunut kalevalaiseen tyyliin ja pyrki viljelemään sitä. Kritiikin seurauksena painettujen kappaleiden kansilehdelle lisättiin myöhemmin sanat ”koetusraamattu”. Tämä vakiintui Ingmanin korjatun laitoksen nimeksi.

Ingmanin työn seurauksena kävi kuitenkin ilmi, että tarvitaan uusi, ajanmukainen raamatunkäännös. Työtä varten Suomen senaatti asetti 1861 virallisen komitean, jonka johtoon määrättiin silloinen eksegetiikan professori Gabriel Geitlin.

Vuosien 1933 ja 1938 virallinen suomennos

Kun 1800-luvun puolen välin jälkeen alettiin valmistella uutta raamatunkäännöstä, kukaan ei aavistanut, kuinka asiassa tulisi käymään. Vuonna 1861 asetettu komitea epäonnistui työssään. Komitealle asetettu aikataulu oli epärealistinen, sen jäsenet keskenään eri mieltä noudatettavasta työtavasta ja työskentelyä varten laaditut ohjeet epämääräisiä. Komitea ei ollut saanut työtään valmiiksi, kun osa sen jäsenistä kuoli 1870-luvulla. 1880-luvulla komitea oli kutistunut kolmijäseniseksi, eikä työ ollut valmis. Kirkolliskokous käsitteli käännöstyötä 1886 ja päätyi hylkäämään siihen mennessä tehdyn työn ja asetti uuden komitean vanhan tilalle.

Uuden komitean johtoon tuli eksegetiikan professori Karl August Reinhold Tötterman (1833–1907). Uusi komitea sai edellistä paremmat ohjeet. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen komitea aloitti Uuden testamentin kääntämisestä ja keskittyi siihen. Näin laadittu uusi Uuden testamentin suomennos oli valmis 1912. Tässä käännöksessä pohjatekstiksi valikoitui vanhan 1500-luvulta periytyneen tekstin tilalle uusi tieteellinen tekstilaitos, joka paikoin poikkesi vanhemmasta. Komitea ei kuitenkaan ollut asiasta täysin yksimielinen, joten todellisuudessa pohjatesti oli kompromissi näiden kahden väliltä.

Vuonna 1913 kirkolliskokous hyväksyi Uuden testamentin, mutta vain väliaikaiseen käyttöön. Tekstiä ei pidetty valmiina ja haluttiin nähdä ensin myös Vanhan testamentin suomennos, ennen kuin virallinen hyväksyntä annettaisiin. Samalla raamatunkäännöskomiteaa ohjeistettiin tekstin edelleen työstämisessä.

Komitea, jonka jäsenistö työn kestäessä vuosikymmeniä vaihtui useaan otteeseen, sai Vanhan testamentin valmiiksi 1932. Käännös hyväksyttiin virallisesti kirkolliskokouksessa 1933. Tämän jälkeen komitea laati apokryfikirjojen suomennoksen ja työsti Uuden testamentin tekstin uudelleen. Uuden testamentin kohdalla komitea siirtyi entistä johdonmukaisemmin käyttämään tieteellistä Uuden testamentin tekstiä ja lähensi vuoden 1913 kokeilupainoksen kieltä alkutekstin ja vanhemman virallisen käännöksen sanamuotoihin. Suomennostyö tuli valmiiksi 1936 ja kirkolliskokous hyväksyi sen 1938. Oli kulunut 77 vuotta siitä, kun päätös uuden suomennoksen laatimisesta tehtiin.

Tekstinäyte:

1933 näyte

Apt. 21:18–19, vuoden 1933/38 Raamattu

Vuosien 1933 ja 1938 suomennos korvasi nopeasti käytännössä edellisen, vuoden 1776 laitoksen, vaikka jälkimmäinen on säilynyt käytössä tähän päivään asti. Koska vuosien 1933 ja 1938 käännöstä käytettiin pääasiallisena Raamatun suomennoksena aina uusimman virallisen käännöksen käyttöönottoon vuonna 1992 asti, se on vaikuttanut syvällisesti siihen, millainen monien suomalaisten käsitys Raamatusta on. Sen monimutkainen syntyprosessi, siinä käytetyt käännösperiaatteet ja pyrkimys säilyttää edellisten suomennosten kielellisiä erityispiirteitä, johtivat tilanteeseen, jossa Raamatun suomennos oli kielensä puolesta varsin erilainen kuin muu käytössä ollut suomen kieli. Tämä vahvisti käsitystä Raamatusta ainutlaatuisena ja muusta kirjallisuudesta poikkeavana tekstinä.

nahkaraamatut_auki

Uusi testamentti ja Psalmit nykysuomeksi

1960-luvun lopulla kehittyvän käännöstieteen ja laajenneen raamatunkäännöstyön innoittamana Suomen Pipliaseura ja Suomen Kirkon Sisälähetysseura päättivät 1968 ryhtyä toimiin uuden raamatunkäännöksen laatimiseksi. Aluksi tavoitteena oli kääntää Uusi testamentti. Työn suoritti tätä varten koottu työryhmä, johon kuuluivat dosentti Heikki Räisänen, TM Raimo Huikuri ja Suomen Pipliaseuran pääsihteeri Esko Rintala. Työ saatiin päätökseen ja julkaistiin 1972 nimellä Uusi testamentti nykysuomeksi. Seuraavana vuonna ilmestyi professori Jussi Aron kääntämä Psalmit nykysuomeksi.

Tekstinäyte:

UTN näyte

Apt. 21:18–19, Uusi testamentti nykysuomeksi 1972

Erityisesti Uusi testamentti nykysuomeksi osoittautui lyhytaikaiseksi, mutta menestykselliseksi käännökseksi. Sen oman aikansa uusimmista käännöstieteen menetelmistä ammentava käännöstapa ja syntyaikansa normaali yleiskieli, osoittivat selkeästi, että uudelle suomennokselle oli tilausta. Vajaat 40 vuotta aiemmin valmistunut virallinen suomennos ei palvellut kaikkia lukijoita tyydyttävällä tavalla.

Vuoden 1992 ja 2007 virallinen suomennos

Aloite uuden virallisen raamatunkäännöksen laatimisesta jätettiin kirkolliskokoukselle 1968. Aloitteen mukaan vuoden 1933 ja 1938 virallisen raamatunkäännöksen kieli oli vanhentunutta ja siinä tehdyt ratkaisut ja tulkinnat eivät enää vastaneet eksegetiikassa vallalla olleita näkemyksiä. Kirkolliskokous asetti vasta 1973 komitean valmistelemaan asiaa. Komitean johdossa toimi Helsingin piispa Aimo T. Nikolainen (1912–1995) Komitea laati tulevan työn pohjaksi käännösperiaatteet ja jätti niitä koskevan mietinnön kirkolliskokoukselle 1975. Käännös työ aloitettiin Aamoksen kirjasta.

Vuoden 1975 mietinnössä hahmotellut käännösperiaatteet merkitsivät mullistusta suomalaisessa raamatunkäännöskäytännössä. Tavoitteeksi annettiin perinteen sijasta selkeä, luonteva ja nykyaikainen suomen yleiskieli. Tähän ajateltiin päästävän pyrkimällä tarkkuuteen ”siinä mielessä, että se välittää kokonaisuutena saman informaation ja saman tunnesisällön kuin alkuteksti.” Mietinnön sanamuoto osoittaa komitean valinneen oman aikansa uusimman käännösteorian työn pohjaksi.

Tekstinäyte:

1992 näyte

Apt. 21:18–19, vuoden 1992 Raamattu

Uuden testamentin teksti ilmestyi kokeilupainoksena 1989 ja Vanha testamentti kahdessa osassa 1990 ja 1991. Tässä vaiheessa Vanhan testamentin apokryfikirjoja ei käännetty lainkaan. Kirkolliskokous hyväksyi käännöksen virallisesti käyttöön 1992. Vanhan testamentin apokryfikirjojen käännöstyö käynnistyi vasta 1999, kun kirkolliskokous asetti sitä varten uuden komitean, jonka johtoon tuli professori Raija Sollamo. Työssään uusi komitea noudatti edeltäjänsä periaatteita. Käännöstyön ekumeenisen luonteen vuoksi käännettiin myös sellaisia kirjoja, jotka eivät kuulu luterilaisen kirkon Raamattuun. Kirkolliskokous hyväksyi käännöksen 2007. Näin Suomeen oli saatu ajantasainen koko Raamatun suomennos.